Milloin rankka treeni ei sovi sinulle?

Kehon kuuntelusta puhutaan nykyään paljon ja siitä puhun itsekin aina valmennettaville. On ihmisiä jotka ovat mielettömässä kunnossa, he treenaavat paljon ja kovaa. Sitten kun itse yrittää tehdä vastaavia treenejä, ei se palvelekaan tarkoitusta. Paino ei tipu ja keho menee entistä väsyneempään tilaan. Olemme erilaisia ja kaikille ei sovi samanlaiset treenit. Joillakin ihmisillä kova liikunta parantaa terveysarvoja, toisella taas huonontaa. Mistä se sitten johtuu?

Perintötekijät vaikuttavat osaltaan siihen sopiiko sinulle rankka treeni vai ei. Se ei riipu ainoastaan fyysisestä kunnosta tai siitä kuinka kuormittavaa arki on. Jos perintötekijät eivät ole suosiollisia aineenvaihdunnan kannalta ja treenaat kovaa, sinulla on haastava työ henkisesti tai fyysisesti, ei ole ihmekään että paino ei putoa. Keho ei tunnista kovin hyvin onko kyseessä fyysinen vai henkinen kuormitus. 

Liian kovalla teholla liikkuminen paljastuu silloin, kun treenistä ei palaudu. Myös immuunipuollustus kärsii kovasta rääkkitreenistä. Jatkuva kipeily voi olla siitä yksi esimerkki. Jos liikkuu jatkuvasti liian kovilla tehoilla, sairastuu. 

Kehon kuunteleminen on tosi tärkeää. Itse olen vuosien aikana oppinut sitä tekemään. Nuorena liikuin pääasiassa jumpissa, monta kertaa viikossa. Olin 37,2 lämmössä ja vähän kipeänä tuon tuosta. Kun vaihdon treenin saliharjoitteluun, kroppa jämähti ja painoa tuli lisää. Sekään ei minulle sopinut. Juoksukaan ei sovi eikä liian rankka kahvakuulatreeni isolla kuulalla. Keho on voinut parhaiten juuri silloin, kun olen tehnyt treenit monipuolisesti ja sopivalla intensiteetillä, levännyt hyvin ja venytellyt. 

Moni hankkii erilaisia mittareita seurataakseen kehon palautumista, koska se on tottakai helpompaa kun omien tuntemusten kuunteleminen. Itse hankin aikoinaan askelmittarin joka mittasi myös unen määrää ja kertoi minulle paljonko liikun. Hommasin mittarin "käänteisessä mielessä", ymmärtääkseni sen miten paljon liikuin tai miten vähän nukuin. Mittari oli aluksi avain siihen, että opin kuuntelemaan myös kehoani ja "luvan kanssa" hidastin omaa toimintaani ja menemistäni. Enää en sitä tarvitse, kuulostelen enemmän kehon viestejä. Muutama vuosikymmen sitten ihminen osasi vielä paremmin kuunnella kehonsa viestejä, mutta nykyään elämme niin erilaisten laitteiden ja mittareiden varassa, että onko meillä mennyt kyky kuunnella omaa sisintämme? Tai haluammeko tai uskallammeko sitä kuunnella tässä suorittamisen maailmassa?

Mittarit ovat hyviä, mutta pidän itse tärkeämpänä omien fiilisten ja tuntemusten kuulostelua. Sen takia minulla ei tälläkään hetkellä ole hienoa Oura-sormusta tai kallista sykemittaria. 

Liian rankka treeni vaikuttaa immuunipuollustuksen lisäksi myös yöuniin, kehon erilaisiin kiputiloihin ja yleiseen vireystilaan tottakai. Sallisimmeko itsellemme enemmän lepoa ja matalatehoista liikuntaa ja oppisimme kuulostelemaan kehon viestejä ja tekemään asiat lempeämmin ja armollisemmin? Sitä kannattaa ainakin kokeilla jos paino vain jumittaa. 

Omille valmennettavilleni haluan opettaa kehon kuuntelua, harjoittelun suhteuttamista arkeen ja sopivaa lempeyttä ja armoliisuutta itseä kohtaan. Aineenvaihdunta käyntiin verkkovalmnnus on tähän mainio startti, jos koet haasteellisena painonpudotuksen vaikka olisit tehnyt jo "kaiken" ja paino ei vain tipu. Seuraava valmennus alkaa 3.8 ja täältä pääset mukaan! Lisätietoja on Sports Ladyn nettisivuilla.

Miten aloittaa treenit kesän jälkeen?

Uskoisin, että moni on kesällä treenannut vähemmän. Loma-aikaan tulee kaikkea muuta, ja silloin pitääkin ottaa rennommin. Treeneistä ei pitäisi ottaa stressiä ja itselleen voisi olla vähän armollisempi. Kyllä sitä ehtii taas syksyllä. Mullakin on treenit olleet tosi vähissä kesän aikana. Olen vuosien mittaan opetellut kuuntelemaan kehoani ja sen viestejä ja tuntemuksia ja silloin kun elämässä on kaikkea muuta tosi paljon, ei kannata treenata jotta pysyy terveenä. Sitä "muuta" tulee väkisinkin. Tulee huonosti nukuttuja öitä, tulee stressiä töistä tai muista jutuista, tulee pakollisia menoja tai töitä tai yksinkertaisesti kaikkea tapahtuu liikaa. Olisin varmasti ollut kipeänä kuvausten loppuessa, jos olisin niiden ohella vielä treenannut kovasti. 

Oma keho reagoi liialliseen tekemiseen niin, että se stoppaa. Aineenvaihdunta pysähtyy tai sitä tulee kipeäksi. On ollut ihana huomata viimeisten vuosien aikana, että huonoa omatuntoa ei tarvitse kokea sen vuoksi ettei treenaa. Joskus se on viisautta, että jättää treenit väliin tai vaan venyttelee. Se on opittua tietoa itsestä ja kykyä kuunnella omaa kehoa. 

Mulla oli kolmen viikon totaalinen treenitauko ja tällä viikolla olen vähitellen alkanut tekemään treenejä, varovaisesti. Kun aloittaa treenit kesän jälkeen, kannattaa se tehdä vähitellen. En suosittele pitkän tauon jälkeen kovaa treeniä tai kovaa jumppaa, itsellekin se on paljon miellyttävämpää kun tekee sen omaa kehoa kuunnellen. 

Mä nautin kesäisin, kun on pidempi tauko ohjauksista. Silloin keho SAA levätä. Ja silloin sitä voikin tosi hyvin. Painoakaan ei tule lisää kesäisin, vaikka vähän herkuttelee. Päinvastoin. Vaikka liikunnallinen työ on ihana juttu, on siinä myös omat haasteensa palautumisen kannalta. Moni ajattelee, että on siistiä kun saa työajalla jumpata, mutta tätä työtä kymmenen vuotta tehneenä voin sanoa että melkein parempi olisi kun työ ei olisi niin liikunnallista ja liikkuvaa. Se tuo palautumiselle aina omat haasteensa. Vai onko ruoho aina vihreämpää aidan toisella puolella :)

Instaan laitoin eilisen treenini, jonka tein kotona. Siihen et tarvitse välineitä. Siitä on hyvä aloittaa jos taukoa on vähän ollut. Teet liikkeet vain kerran tai pari. 

Hyvä tapa aloittaa myös treenit kesän jälkeen, on lähteä mukaan Aineenvaihdunta käyntiin verkkovalmennukseen joka alkaa maanantaina 3.8. Täältä voit lukea siitä lisää!

Miksi me pienennämme itseämme?

Kirjoitin jokin aika sitten blogissa siitä, mikä on olennaista. Tekstissä mainitsin myös sen, miten olin jossain vaiheessa pitkään pienentänyt itseäni. Etten ärsyttäisi muita ulkoisella olemuksellani. Lukijalta tuli toive, että kirjoittaisin aiheesta enemmän. Nyt asiaa on tullut pohdittua sen verran, että on oikea aika avata asiaa paremmin. 

Yksi pienentää itseään mielipiteidensä sanomisten kanssa, toinen taas koittaa olla mahdollisimman huomaamaton ulkonäöllisesti. Moni jättää olematta todellinen itsensä sen vuoksi, että jollain tasolla häpeää sitä mitä on tai mitä ajattelee. Tai että ei halua sanoa asioita tai näyttää joltain, jos on aikaisemmin saanut siitä lokaa päälleen. Petämmekö itsemme, kun haemme huomiota ihmisiltä jotka eivät ehkä arvosta sitä todellista minäämme? Ajaako muiden hyväksyntä ja rauhan hakeminen sen ohi, että rakastaisimme itseämme ja antaisimme itsemme olla juuri sellaisia kuin olemme? Ja mistä me lopulta tiedämme mitä muut meistä ajattelevat? Ajattelevatko he edes mitään vai onko tämä meidän omassa päässämme? Saako kauniista asioista tykätä? Saako samaa sukupuolta oleviin ihmisiin ihastua? Mikä on hyväksyttävää? Tai miksei voisi vain olla juuri sellainen kuin on. Meistä jokainen on ihana ja rakastettava ja tarvitsee vain oikeat ihmiset ympärilleen, jotta se todellinen minuus voisi tulla esiin. 

Olen aikaisemmin pienentänyt omia mielipiteitäni sen vuoksi, että nuorena tuli sanottua mitä sylki suuhun tuo. Mielipiteitä oli kyllä ja jakelin niitä ihan pyytämättäkin. Ulkonäöllisestikin oli kiva laittaa itseään nätiksi ja olla sellainen kuin oli. Tarpeeksi kun siitä sai sitten kuulla, ja niin monta kertaa kun sinut ulkonäön perusteella lokeroitiin tietynlaiseksi ihmiseksi, sitä alkoi pienentää itseään. Että kelpaisi. Molempien asioiden suhteen. Mielipiteiden laukomisen osalta voidaan jopa puhua viisastumisesta, mutta silti jonkun silmissä olet aina "se Hanna joka sanoo suorat sanat". Ulkonäön kanssa koin liian näkyvänä olemisen taakaksi. Jopa eräs rekrytointikonsultii joskus vuosia sitten sanoi minulle, että minusta saa koppavan ja pinnallisen ensivaikutelman. Kysyin miksi, hän vastasi että olen niin nätti ja tyylikäs. En ollut mitenkään super laittautunut edes sillä hetkellä. Farkut, korkkarit, bleiseri, sopivasti meikkiä ja Pradan käsilaukku. 

Näitä asioita olen pohtinut kesän kuvausprojektin aikana. Kun sarjaa alettiin kuvaamaan, en saanut öisin nukuttua. Millainen mielikuva minusta tulisi ihmisille kuin heiluisin mekoissa kiva käsilaukku olalla miesten kanssa treffeillä vaikka puhuisin kuinka kauniisti. Vihaisiko koko Suomen kansa sitä hienoa naista, "pankkiirin vaimoa". Näkisikö kukaan sitä todellista Hannaa? Niin monet kerrat vuosien aikana olen törmännyt sellaiseen, että minut oitis lokeroitiin "hienoksi naiseksi", joka kulkee kalliin käsilaukun kanssa ja "syö vain hummeria ja juo shamppanjaa", eikä hänelle kelpaa tavalliset asiat. Ja kun en ole sellainen. Vai olenko kuitenkin? Onhan minussa myös se puoli että tykkään laittautua ja juoda sitä shamppanjaa, ja sitä olin niin pitkään peittänyt. Etten ärsyttäisi ketään. Minulle oli niin monet kerrat ilkeästi irvailtu myös siitä, jos en joskus ollutkaan täydellinen. 

Lapsena olin kai vähän ruma ja pyöreä, minua kiusattiin. Aikuisena en halunnut enää olla ja silti minua kiusattiin. Mikä ihmisten käytöksessä lopulta mättää? Heidän oma epävarmuutensa. Minusta on aina saanut kovin itsevarman vaikutelman. Sitä varmasti olen aina ollut, mutta sen alla on ollut aina myös se epävarma ja herkkä ihminen. Viime vuosien aikana olen ottanut etäisyyttä kaikkiin niihin ihmisiin, jotka lokeroivat tai haukkuvat tai eivät halua tutustua siihen todelliseen Hannaan. Ja kuvausten aikana päätin sen, että olen juuri sellainen kuin olen. Joku tykkää ja joku ei. Ja aina on joku joka ei tykkää. Sille en minä taas voi mitään. Mutta jos en voi olla sellainen kuin olen, en koskaan tule onnelliseksi. Päätin olla juuri se Hanna joka olen. Kelpasin tai en. Tämä oli todella vapauttava asia. Päätin että saisin olla myös "hieno nainen", jos halusin olla. Ja miten vapauttavaa oli vain olla oma itsensä. Niin oma itseni en ole ollut kymmeneen vuoteen, mitä tänä kesänä olen ollut. Se on ollut ihanaa. Olen itkenyt, nauranut, repeillyt ja kiroillut. Ja olen ollut myös se tasapainoinen ihminen, rauhallinen. Millaiseksi moni minut varmasti mieltää nykyään. Olen ollut ilman meikkiä ja laitettuna mekko päällä.

Meissä jokaisessa on kuitenkin monia puolia. Minussa on se vanha "pörssi-Hanna", joka tykkää kulkea mekossa ja korkkareissa eikä tykkää mennä mökillä ulkohuussiin. Sitten on äiti, joka tekee lapsensa vuoksi mitä vaan, puollustaa leijonaemon lailla. On valmentaja, joka haluaa auttaa kaikkia ja tuoda hyvää ihmisten elämään. On se eläinrakas Hanna joka lässyttää koirille ja rakastaa hevosia. On yrittäjä, joka ei anna itseään kusettaa ja joka tekee töitä kunnianhimoisesti hullun lailla. On se tempperamenttinen ja tunteellinen Hanna, jonka juuret tulevat Karjalasta ja Porista. Porilainen muija joka kiroilee ja sanoo asiat suoraan. On se Hanna, joka nauraa tyhmille jutuille vedet silmissä tai vetää karvahatun päähän ja hyppää pöydälle laulamaan karokea. On Hanna joka juttelee syvällisiä tai istuu laiturin nokassa aivan hiljaa merelle katsellen. On Hanna joka tykkää bilettää ja Hanna joka menee metsään kuuntelemaan hiljaisuutta. Ja se luotettava ystävä joka auttaa ja kuuntelee aina ystäviään ja asettaa rakkaat ihmiset etusijalle. Hanna joka rakastaa tavallista arkeaan täällä lähiössä.

Rikkautta ovat sellaiset ihmiset ympärillä, joiden seurassa voit olla täysin oma itsesi. He rakastavat sinua sellaisena kuin olet, kaikkine vikoinesi ja hassuine tapoinesi. Sen on tämä kesä myös itselleni osoittanut. Päätin ohjelmaan lähtiessä, kaiken häpeän ja haavoittuvuuden uhalla, olla oma itseni. Lopulta kameran edessä sanoin aivan kaiken sen mitä tunsin ja mitä ajattelin. Editointi jää sitten herran haltuun niin sanotusti. Mitä ohjelmaan leikataan, jää nähtäväksi. Olen ainakin ollut aito, rehellinen ja oma itseni. Pitääkö mennä telkkariin asti, jotta voi avata itsessään monia lukkoja? Voi olla. Perusteellisena ihmisenä kävin ennen kuvausten alkua monia asioita elämästäni läpi. Niin itseni suhteen kuin parisuhteen tai oman isäsuhteeni osalta. Ja siltikin, kuvausten aikana, opin niin valtavasti itsestäni. Opin muista ihmisistä ja parisuhteesta, opin siitä miten tärkeää on olla rehellinen ja sanoa miltä tuntuu, uskaltaa rohkeasti kysyä toiselta asioita ja puhua tiukoistakin asioista. Helpottavaa on myös vähän kiukutella. Miten kukakin riitelee tai millainen on kun suuttuu, ja onko sellainen hyväksyttävää. Tietysti se on. Nykyaikana ei vain tunnu olevan lupa suuttuakaan, sinut voidaan helposti siivota elämästä pois, ihan kuin pahan mielen osoittaminen ei olisikaan sallittua. Vaikka sen pitäisi olla. 

Ja siis pienennänkö itseäni enää? En. Olen sellainen kuin olen. Ja silloin olen onnellinen. 

“Jos olisin uskonut, että painonpudotus on näin helppoa, olisin tehnyt sen jo vuosia aiemmin"

“Jos olisin uskonut, että painonpudotus on näin helppoa, olisin tehnyt sen jo vuosia aiemmin”, kertoo kolmekymppinen Milla.

Tässä yhden online PT-asiakkaani tarinaa tähän asti. Aloitimme kolme kuukautta sitten ja tässä ajassa on tullut jo mielettömiä tuloksia. Valmennus jatkuu, mutta tarina voi jo tähän astisissa saavutuksissaan inspiroida monia. Joten antaa Millan kertoa omin sanoin omasta elämäntapamuutoksestaan. 

"Lykkäsin elämäntapamuutostani aivan turhan pitkään

Moni meistä odottaa riittävän hyvää syytä elämäntapamuutokseen jopa vuosikausien ajan. Niin tein myös minä. Raskauksien ja pikkulapsiajan jälkeenkin paino nousi salakavalasti vuosi vuodelta.

Koronakaranteenin aikana havahduin, että painoni oli vaivihkaa päässyt kipuamaan yli 120:n kilon. Aktiiviset työmatkat olivat vaihtuneet etätyöhön, ja huomasin piipahtavani vaivihkaa jääkaapilla ihan vain aikani kuluksi. Ehkä kyse oli myös jostakin turvallisuuden tunteen hakemisesta epävarmalta tuntuvassa tilanteessa: ruoasta tuli lohdutus. Pääsiäisenä päätin, ettei näin voi jatkua. Ahdisti.

Jo ennen koronaa olin pyrkinyt hallitsemaan painoani ja tiesin, että sitä olisi terveyssyistä pudotettava. Liikunta tuntui vastenmieliseltä ja olin jo yrittänyt monenlaista, mutten onnistunut yksin muodostamaan uusia mielekkäitä rutiineja, joissa olisin todella pitäytynyt pidemmän aikaa.

Lähetin ahdistukseni keskeltä liikutuksen vallassa Hannalle sähköpostin:

“Tarvitsisin tukea ja opastusta melko suureenkin painonpudotukseen. Olen kartoittamassa muutamia eri vaihtoehtoja, mutta jotenkin on syntynyt sellainen tunne, että olet sellainen empaattinen tyyppi, joka voisi sopia tilanteeseeni.

Haluaisin löytää jonkin kestävän mallin, johon saan arkeni yhdistettyä. Olen valmis tekemään jonkin verran muutoksia, mutta neuroottisiin pikakeinoihin en ole halukas. En halua tästä pakkomiellettä, enkä halua muuttua kiukkuiseksi liian vähillä energioilla. 

Tilanteeni ei varmasti ole toivoton, mutta kaipaan tukea, kannustusta ja haitallisten toimintatapojen tunnistamista ja korjaamista uusilla terveyttä edistävillä tavoilla. Yksin en tähän pysty. Mikä voisi olla avuksi?”

Koronatilanne kääntyikin eduksi

Hanna vastasi viestiini välittömästi ja jo samana iltana suunnittelimme elämäntapamuutostani puhelimessa. Sain kuulla, että esimerkiksi 25-30 kilon pudotus vuodessa ei olisi minulle mitenkään mahdotonta. Se ei vaatisi rääkkiä tai varastaisi huomiotani totaalisesti muilta minulle tärkeiltä asioilta. Tunsin, että ensimmäistä kertaa voisin todella onnistua.

Hanna laati minulle liikunta- ja ruokavalio-ohjelman, jonka hän sovitti omaan arkeeni ja omiin mieltymyksiini sopivaksi. Sovimme lisäksi ohjatun etätreenin kahden viikon välein Whatsapp-puheluna. Alkuvaiheessa en uskaltanut kertoa tästä edes ystävilleni, koska pelkäsin edelleen epäonnistumista.

Koronan aiheuttamasta poikkeustilanteesta kuitenkin muodostui yllättäen minulle ainutlaatuinen tilaisuus elämäntapamuutokseen. Etätyön myötä aikaa vapautui liikkumiseen. Painonhallinta oli helppoa, sillä kaikki ateriat oli mahdollista valmistaa ja syödä kotona säännöllisin aikavälein uutta ruokavaliota noudattaen. Ei ollut juhlia ja sosiaalista painetta herkutella.

“Näinkö nopeasti voi tuloksia tulla?”

Nyt yhdeksässä viikossa painoni on pudonnut 12 kiloa. Se on jo puolet alkuperäisestä tavoitteestani, 20-25 kilon pudotuksesta. Vyötäröltäni on lähtenyt 18 cm, lantiolta 10 cm ja esimerkiksi reiden ympäryksestä seitsemän senttiä. Se vastaa jo useamman vaatekoon pienentymistä. Vointini on virkeämpi, tunnin kävelylenkki tuntuu jo kevyemmältä, lihaskuntoni on kasvanut ja ryhtini parantunut. Esimerkiksi riski sairastua kakkostyypin diabetekseen on madaltunut merkittävästi.

Uskalsin aluksi haaveilla noin puolen kilon pudotuksesta viikossa – siihen verrattuna painoni on pudonnut lähes kolminkertaisesti! Vaikka terveys on ollut ensisijainen painonpudotukseni syy, muutos tuntuu hivelevältä myös ulkonäön kannalta. Saan pian vanhat lempivaatteeni takaisin käyttöön, tosin pelkäänpä niiden jäävän pian liian suuriksi. Olen nimittäin päättänyt tavoitella jopa 40 kilon pysyvää pudotusta, koska se näyttääkin nyt onnistuvan melko pienellä vaivalla.

Olen myös saanut turvallisuudentunteeni takaisin. Turvallisuuden tunne ei enää synny jääkaapilla ravaamisesta, vaan siitä, että minä itse hallitsen omaa kroppaani ja pystyn hyvällä suunnitelmalla ja pitkäaikaisella harjoittelulla mihin vaan. Hannan kirjan nimi “Sinä onnistut” on todella lunastanut lupauksensa."

Minun kommenttini valmentajana

Jokaisen asiakkaan painonpudotustahti on erilainen, toisella alku saattaa kestää pidempään ja muutoksia joutuu hetken odottamaan. Tärkeintä alussa on juuri olla kärsivällinen ja luottaa valmentajaan, jos näin käy. Millan painonpudotustahti on ollut hänen lähtötilanteestaan hyvin normaali. Kun ohjeita noudattaa ja tekee kuten valmentaja neuvoo, lähtee painoa helposti kilonkin viikkovauhdilla. Kun asiakas on minuun luottanut, on tuloksia alkanut tulla. Millan tapauksessa onnistumiseen on johtanut myös hänen päätöksensä onnistua ja tehdä sen eteen kaikkensa. Hän luotti ja uskoi minuun myös silloin, kun itseä epäilytti. Usein asiakas alkaa lisäämään treenien määrää ja vähentämään syömisten määrää. Mitä vähemmän säveltää itse, sen paremmin saa tuloksia. Jokaisen kohdalla kehitystä ja edistystä seurataan viikkotasolla ja muutoksia tehdään tarvittaessa.

Uskon, että Millan tapauksessa onnistumisen avaimia ovat olleet myös henkiseen puoleen paneutuminen. Kirjassa Sinä onnistut - tee elämäntapamuutos ja toteuta unelmasi, olen pohtinut laaja-alaisesti myös mentaalipuolen asioita, joista Milla on tehnyt harjoituksia ja ajatellut koko muutosprosessia kokonaisvaltaisesti. Asenteella on valtava merkitys. Se, että luottaa ja uskoo itseensä, päästää irti uskomuksistaan ja tarkastelee kokonaisuutta myös mielen osalta, on varmasti iso osa hänen onnistumistaan. Elämäntapamuutos ei ole pelkästään liikkumista ja syömisten kuntoonlaittamista. Jotta siitä tulee pysyvä muutos, tarvitaan myös ajattelutapojen muutosta. 

Valmentajalle tällainen onnistuminen on työn suola. Se, että toinen onnistuu ja minä pystyn auttamaan asiakasta voimaan paremmin myös terveydellisestä näkökulmasta, on isoin kiitos.