10 vuoden yrittäjyys & ylikunto, burn out, uupumus

Yli 10 vuoden yrittäjyyden aikana elämä on ollut jatkuvaa tasapainottelua tekemisen ja lepäämisen välillä. Tässä tulee mun tarina siitä, kuinka keho lopulta petti vaikka pää olisi jaksanut.

1.12.2020. Tänään on juhlapäivä. Olen ollut 10 vuotta yrittäjänä. Makaan sohvalla. Rintaan pistää, hengittäminen on vaikeaa, päätä särkee. Tässä sitä ollaan. Totaalisen uupuneena, fyysisesti. Luen LinkedIn'n viestejä: Congrats! Instan päivän postaus saa järjettömän paljon tykkäyksiä. Tulee yksityisviestejä miten olen inspiroinut ihmisiä saavuttamaan paremman olon ja terveyden ja rohkeudellani ja  sinnikkydelläni olen inspiroinut niin monia vaihtamaan alaa tai alkamaan yrittäjäksi. Tekemään sitä mitä sydän sanoo. Omalla innostuneisuudellani olin saavuttanut ylikuntotilan, burnoutin tai uupumuksen. Miksi sitä nyt haluaa sanoa. Ja onhan tässä kaikenlaista ikävääkin ollut viimeisten kymmenen vuoden varrella. Mutta enemmän oikeastaan sitä hyvää tekemistä ja innostumista asioista. Oikeastaan koko yrittäjyyteni ajan elämä on ollut yhtä turbulenssia saavutuksineen ja menetyksineen. Mutta enemmän uskon ongelman olevan sen, että kaikki on niin kivaa ja asioita on kiva tehdä. Olin luullut, että olen myös levännyt tarpeeksi, mutta fyysinen olo kertoo nyt jotain muuta. Lepo ja uni ei ollut tarpeeksi palauttavaa. Hermosto oli ylikierroksilla.  

Ylikunto tai ennemminkin ylirasitus tarkoittaa sitä, että elimistöä on rasitettu enemmän kuin mistä sillä on ollut mahdollista palautua. Jos ihminen ajautuu ylikuntoon, on hän rasittanut elimistöään niin paljon, että sisäelinhermosto ja hormonijärjestelmä eivät enää palaudu normaaliin tilaan. Ylikunto on tila, jossa kehon sietokyky on ylitetty. Ylikuntoa voidaan sanoa myös burn outiksi tai uupumukseksi. Mikä sana kenelläkin resonoi. Urheilijoiden kohdalla tavallista on ehkä puhua ylikunnosta, tavallisten ihmisten kohdalla burn outista. Ylikunto yhdistetäänkin usein urheiluun, mutta myös fyysinen työ ja henkinen työ voivat aiheuttaa tämän tilan. Riippuen siitä kuinka kuormittavaa elämä on ollut, saattaa rasitustilan oireet kestää viikoista kuukausiin, jopa vuosiin. Fyysisiä oireita ovat esimerkiksi sydämen rytmihäiriöt, kohonnut syke ja verepaine, suorituskyvyn heikkeneminen, unihäiriöt, muutokset ruokahalussa ja vastenmielisyys liikuntaa tai töitä kohtaan. Itse käytän mieluummin sanaa ylikunto, koska burn out resonoi minulle sanana jotain negatiivista.

Olen ollut yrittäjänä 10 vuotta. Sinä päivänä kun yritys täytti 10 vuotta, makasin uupuneena sohvalla ja ainoa ajatus oli se, että kuinka tyhmä voi ihminen olla että alkaa yrittäjäksi. Rintaan pisti, oli hankala hengittää, päässä viilsi ja kuin vanne olisi kiristänyt päätä. Olin niin kipeä etten eläissäni ollut tällaista kokenut. En päässyt enää kirjaimellisesti eteenpäin. Miten tässä näin kävi?

Olin ollut kipeänä loppukesästä asti. Jatkuvaa lämpöilyä, älytöntä väsymystä. Huimasi ja heikotti. Viimeisen viiden vuoden ajan olin todella paljon kiinnittänyt huomiota palautumiseen, työnteon tasapainottamiseen ja siihen etten treenaa liian kovaa. Yksityielämän olin rauhoittanut totaalisesti ja elin hyvin tavallista elämää, paljon kotona. Kaikki olikin aika hyvin. Kunnes 2019 kuitenkin sairastuin pahasti loppiaisena ja jouduin ambulanssilla sairaalaan kun sydän ei saanut happea. Olin surrut koko 2018 loppuvuoden erästä asiaa, valvonut monta kuukautta ja lopulta sitten keho petti. En osannut käsitellä tunteitani, annoin stressin ja ahdistuksen sairastuttaa kehoni kun mietin asioita öisinkin. Kun pääsin sairaalasta kotiin, päätin että näin ei koskaan enää tapahtuisi. Haluaisin ymmärtää itseäni ja muita ihmisiä ympärilläni, ja NLP-koulutukset olivat siihen vastaus. Opiskelut otin tottakai täysillä ja hyppäsin pää edellä syvään päähän. Käsittelin kaikki mahdolliset henkilökohtaiset asiat harjoituksissa, kevyemmän kaavankin kautta olisi voinut mennä. Mutta kun olen ihminen joka tekee asiat täysillä. 

2019 meni töitä tehden, opiskelin samalla, kehitin verkkovalmennukset ja kirjoitin samalla kirjaa. Kirjan julkkkarit olivat tammikuussa 2020, sitten maaliskuussa tuli korona. Taas tein töitä yötä päivää, stressasin, nukuin huonosti. Miten tästä selviää? Olisiko mulla enää töitä, on pakko yrittää! Mitä jos saan koronan, miten selviän? Pelotti. Koronan suhteen ei muuten elämä kauheasti muuttunut, fyysiset ohjaukset vain poistuivat mutta jumppaaminen jatkui verkossa ja samalla liikuntaa tuli normaalia enemmän. Sellaiset eristyksen ja yksinäisyyden tunteet mitä moni viime keväänä koki, olivat itsellä jo käsiteltyinä kauan aikaa sitten. Elämä oli jo muutenkin ollut tosi rauhallista ja pyöri täällä kodin ympärillä. Mutta stressi töistä, selviämisestä ja liikunnan lisääntyminen keikauttivat taas jaksamistasoani. Ihmisellä pitäisi olla tietty varasto energiaa jatkuvasti, omani olin kuluttanut jo vuosia sitten loppuun ja jo tässä vaiheessa mentiin äärirajoilla. 

Pääsin tästä ylirasitustilasta kuitenkin yli (tai luulin päässeeni..) ja elämä palasi normaaliksi. Kunnes sitten toukokuussa alettiin kuvata Sinkkuäidille sulhanen sarjaa.. Heittäydyin tähänkin mukaan täysillä, kuten kaikkeen. Nukuin koko kuvausten ajan huonosti. Olin innoissani ja samalla pelissä oli isoja asioita. Ihmisten tunteita. Meidän kaikkien. Halusin rakastua ja löytää ihmisen elämääni. Kuvausten aikana jatkuivat NLP Master Practitioner opinnot, ja tein myös lopputyöni NLP Master Practitioner koulutuksessa, mallituksen erinomaisesta esiintymistaidosta ja valmistuin kesällä. Masterilla käsittelin harjoituksissa myös omia uskomuksiani ja suhtautumistani miehiin ja parisuhteeseen. Kun ohjelma oli kuvattu, olin todellakin aivan uupunut. Oli ollut kivaa, mutta samalla tosi raskasta. Sulhasta ei lopulta löytynyt ja elämä jatkui äitinä ja yrittäjänä. Perustin uuden yrityksen, kuoppasin vanhan. Työllistin kuvaajaharjoittelijan, jonka kanssa kuvattiin materiaalia töiden lisäksi. Hain innovaatioseteliä ja aloitin kehitysprojektin. Ensimmäinen palveluntuottaja koitti mennä projektin läpi sieltä mistä aita oli matalin. Siitä ei tullut mitään uutta, reklamoin ja vaihdoin palveluntuottajaa. Tämäkin oli henkisesti raskas prosessi. Jossain vaiheessa syksyllä aloin haaveilla, että pääsisin sairaalaan tai vankilaan pariksi viikoksi, huoneeseen jossa voisin vain maata, ei tarvitsisi tehdä mitään, ei katsoa puhelinta, ei tehdä töitä, ei ulkoiluttaa koiraa, ei mitään.. Ärsytti läppäri ja ärsytti puhelin. Ei olisi jaksanut enää yhtään. Ohjelmaa alettiin esittää lokakuuussa ja kun ohjelman jaksot olivat tulleet ulos lokakuun lopussa, keho tilttasi. Nyt tätä kirjoittaessa ja lukiessa hengästyn itsekin.. On joulukuun loppu. Päätän lopettaa kirjoittamisen ja jatkaa kun kunto kestää. 

16.1.2021. Jatkan blogitekstiä... Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä ylikunto tai burn out voi olla. Ei kai kukaan nyt niin väsynyt tai huonovointinen ole, ettei kävelemään pääse tai töitä voi tehdä? Sängystä pääsin kyllä hyvin ylös, mutta siihen se sitten stoppasi. Jotenkin en ole missään ikinä törmännyt kirjoituksiin, josta asiasta kerrottaisiin rehellisesti. Se on myös syy miksi kirjoitan tätä postausta, sen lisäksi että tätä on kovasti toivottu. Niin moni kärsii ylirasituksesta, uupumuksesta ja sivuuttaa fyysiset oireet. Ei osata edes ajatella, että se liittyisi rasitukseen. 

Mitä tapahtui sitten kesän lopun oireiden jälkeen syksyllä 2020? Ensin jumahti aineenvaihdunta. Tässä vaiheessa olisin todennäköisesti turvahtanut ties kuinka paljon, ellen olisi kokemuksen kautta (kilpirauhasen vajaatoiminta) tiennyt mitä tehdä ruokavalion suhteen: herkut veks, mahdollisimman puhdasta ruokaa, gluteeni ja maitotuotteet pois, ja määrät kuntoon, mutta hiilareita ei missään nimessä pois. Ilman sitä olisi käynyt samoin kun 2011 kun elämässä oli paljon kriisejä. Silloin lihoin 15 kiloa aivan yhtäkkiä. Yrittäjyyden alussa oli avioero muuttoineen ja lapsen asumisjärjestelyjen sopiminen, äidin sairastuminen ja menehtyminen. Tässä pelkästään jo todella monta isoa stressitekijää. Ihan ilman sitä yrittäjyyden aloittamistakin. Tein 2011 kuitenkin kahta työtä. Cocovi Barissa olin ravintolapäällikkönä ja samaan aikaan aloittelin oman yritykseni kanssa. Lapsi oli taaperoikäinen ja niin edelleen. Silloin sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Vuodet kului ja porhalsin eteenpäin kovalla draivilla, kunnes sitten 2014 tuli "herätys" ja aloin nukkua ja muutin treenit. Näistä olen aiemmin täällä kirjoittanutkin. Alkoi hidas toipuminen. Kunnes vauhti alkoi taas kiihtyä, eri tavalla. Ei liikkumisen suhteen, mutta yrityksen ja oman itseni kehittämisen suhteen. Mun ongelma on nimittäin siinä, että rakastan työtäni. Tykkään tehdä sitä. Innostun. Koen elämäni merkitykselliseksi kun minulla on asioita mitä saavuttaa. 

Loppuvuodesta 2020 aineenvaihdunnan tilttaamisen jälkeen alkoi väsyminen, päänsärky, rintaan pistäminen, huimaus ja viikkoja jatkunut lämpöily. Lepäsin kyllä, mutta sitten taas nousin ja jatkoin töitä ja arkea. Mittari näytti 6 viikon ajan joka päivä 37,3. Sitten lopetin mittaamisen.. Ratsastustunnin jälkeen marraskuussa keho lopulta sanoi seis. Sykkeet nousivat siellä niin suuriksi, että tämä laukaisi lopullisen ylirasitustilan, jota ei enää korjattukaan niin helposti. Kun keho on rasittunut, voi yksi rankempi urheilusuoritus syöstä sen totaalisesti raiteiltaan. Seuraavana päivänä rintaan pisti koiran kanssa kävelyllä niin paljon, etten päässyt enää eteenpäin, en saanut hengitettyä kunnolla. Illalla olin Malmin sairaalassa sydämen takia, koska EKG ei ollut normaali päivällä Mehiläiseen mennessä. Siellä jouduin infektiopuolelle, josta minut lähetettiin Malmin sairaalaan ja samoin Malmilla jouduin eristyshuoneeseen koska oireisiin liittyi myös hengityksen vaikeutta. Kaikkea tutkitiin seuraavien viikkojen aikana, usealla lääkärillä ja oman alansa spesialistilla. Sydän, korona moneen kertaan, suolisto, verikokeet, borrelioosi, vatsan ultra.. 

Itse olin alusta asti sitä mieltä, että tämä on stressiä kaikki. Vuosien aikana kehoni on kärsinyt mitä erilaisemmista jutuista ja niitä on ollut paljon ja ymmärrän sen, että suurin osa on johtunut ylikuormituksesta. En osannut koskaan kuitenkaan yhdistää niitä uupumiseen ja kaikkea tutkittiin aina. Ystävät olivat kuitenkin nyt niin huolissaan, että suorastaan pakottivat minut joka kerta lääkäriin. Se oli hyvä. Ja lääkäri totesikin, että pitää tällainen tukia kunnolla ennen kuin aletaan laittaa mitään uupumuksen piikkiin. En ollut masentunut tai uupunut henkisesti, keho oli. Mutta mitään ei löytynyt. En pystynyt kuitenkaan enää marraskuussa elämään normaalia arkea, vointi huononi jo pienestäkin. Koiraa ei voinut ajatella ulkoiluttavansa kolmesti päivässä ja kaupassakäynti ja ruuanlaittokin laittoivat pään viiltämään. Jos avasin koneen ja pää ei ollut kipeä, se oli sitä varmasti parissa minuutissa. Lepäsin minkä pystyin, siirsin töitä. Pää olisi jaksanut, mutta keho sanoi aina ei. Kahdeksannen viikon kohdalla pää alkoi hajota. Mikä helvetti mulla oikein on? Eikö tämä ikinä lopu vaikka kuinka lepään. Lepäsin, nukuin pitkiä unia, päiväunia, meditoin (monta kertaa päivässä), söin super terveellisesti, hengitin raitista ilmaa koiran kanssa metsässä (lapsi ja ystävät auttoivat ulkoilutuksessa), venyttelin vähäsen ettei keho jumahda, en tehnyt töitä juurikaan, en katsonut puhelinta, poistin kaikkien sovellusten ilmoitukset, luin meilit 2 kertaa päivässä (ja vain silloin jos minulla oli aikaa reagoida niihin), en lukenut meilejä viikonloppuisin. Tein kaikkeni, mutta huono olo senkun jatkui. Ymmärsin, että tässä saattaa mennä kuukausia että saan itseni kuntoon. Ja antauduin tuolle ajatukselle.

Joululoman alettua olo oli edelleen kauhea. Laitoin yrityksen somen kiinni ja meiliin lomavastaajan. Lennot oli varattu Rovaniemelle rakkaan ystävän luo. Hän pyysi minut sinne, ettei mun tarvinnut olla joulua yksin kun lapsi oli isällään. Lähdin vaikka en ollut lähimainkaan kunnossa. Mutta ajattelin, että vielä lisää yksinäisyyttä kotona hajoittaisi pääni täysin. Henkisesti hirveintä oli se kauhea fyysinen olo, se oli pelottavaa. Ei ollut tietoa mikä minua vaivaa eikä tietoa siitä koska se loppuisi. Loppuisiko se ikinä, kun mikään totaalilepokaan ei tuntunut auttavan. Onneksi sitten lähdin Rovaniemelle kuitenkin. Oli ihana reissu, vaikkakaan en siitä voinut olon vuoksi nauttia samalla tavalla kuin terveenä. Mutta sain levätä myös siellä. Kävimme mökillä jossa ei ollut sähköjä eikä juoksevaa vettä. Pimeys ja järvi ja sauna. Ja turvallinen seura. Saunassakaan en pystynyt olemaan kun olo huononi. Kuinka huonossa kunnossa ihminen voi olla.. Siellä itkin ja myönsin että en enää jaksa että on ihan saatanan kauhea olo ja tulen ihan hulluksi jos olo ei kohta helpota. Teki mieli mennä järvelle huutamaan täysillä. Ehkä se olisi Lapissa toiminut :D Mutta jo itkukin auttoi, ja se että joku kuunteli. Että sai ääneen sanoa että olen aivan saatanan loppu ja tästä ei tule mitään ja tulenko ikinä kuntoon. Ja oli turvallinen olkapää mitä vasten itkeä, joku joka kuunteli ja ymmärsi.

Mulla on ollut keittiön seinällä koko vuoden viime vuoden Iltiksen lehtileike, joka on tehty mun kirjasta. Otsikko oli "Se mikä jäi tekemättä oli lepääminen". Laitoin sen vuosi sitten esille jotta muistaisin levätä. Yritin, mutta uni ei vain aina tullut. Ne aamuöisin valvotut tunnit eivät tehneet hyvää. Ensimmäinen hälytysmerkki pitäisi olla ihmisellä jo se, että jos herää keskellä yötä, on asialle tehtävä jotain. Sen pystyy korjaamaan, jos vain tekee asiat oikein. Se ei ole tila, josta ei pääse pois. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, olen siitä pari kertaa elämässäni kärsinyt pidemmän aikaa. Ja tällä hetkellä nukun mainiosti. 

Ylirasitustilaan ajaudutaan silloin, kun ylirasitusjakso on liian pitkä. Urheilussa puhutaan termistä "ylimenokausi", jolla pyritään katkaisemaan ylirasitusjakso ja välttämään ylirasitustilaa. Koska minulla oli ollut ylimenojakso..? Aloin miettiä asiaa. Hmm.. vaikka lomaa oli ollut, olin innostuneena käyttänyt sen kaikenlaiseen puurtamiseen ja tekemiseen. Edellinen ylimenojaksoni taisi olla vuonna 2018 kesällä. 2018 olikin tosi hyvä vuosi ja olin silloin elämäni kunnossa. Olen kyllä pitänyt lomaa, mutta en ole lomilla palautunut kun ne ovat menneet joko koulutukseen ja luovaan työhön tai tv-ohjelman kuvauksiin. Ylimenojakson pitäisi olla harjoittelusta vapaata aluetta, sitä kesät ovat olleetkin kun tunnit ovat olleet tauolla. Mutta henkisesti olen tehnyt kesäisin isoja rupeamia. 

Ihminen on kokonaisuus ja kuormittavuuteen vaikuttaa treenin lisäksi myös perhe, työ, ystävät, talous, opiskelut, rakastuminen ja kaikki kivat jutut. Nekin kuormittavat. Koska olemme todellakin kehomme ja mielemme kokonaisuus, olisi ylirasitustilan hoitaminen paljon muutakin kuin harjottelun lopettaminen tai sen järkeistäminen. Ensimmäinen askel on pysähtyä ja miettiä miksi olemme tässä tilassa. Jokaisen meistä tulisi kriittisesti pystyä tutkimaan elämäänsä ja opetella vähän analysoimaan omia tekemisiään. Myös seura jossa aikaasi vietät, vaikuttaa terveyteesi. Arvot ovat hyvinvoinnissa tärkeä asia ja ilman niiden miettimistä olisin ollut tässä tilassa jo kauan aikaa sitten. Tärkein arvoni on terveys ja työ on minulle intohimo ja rakkaus. Olen käsitellyt näiden kahden asian välistä suhdetta paljon, jotta voisin saada molemmat. Näköjään tämä piti kuitenkin kokea vielä kantapään kautta, olen ilmeisesti ihminen joka sitten oppii käytännön kautta parhaiten. 

Tälle vuodelle ei ole tavoitteita. Ei yhden yhtäkään. Aion ottaa rennosti töiden jälkeen ja jatkaa ylirasitusjaksoni aikana hyväksi havaitsemilla keinoilla. Meditaatio on osa jokapäiväistä elämää, pieniä taukoja sisältyy jokaiseen päivään, kiinnitän huomiota nukkumiseen ja palautumiseen sitä sen suuremmin suorittamatta (ostin Ouran sormuksen joululahjaksi itselleni), haluan ja osaan olla enemmän läsnä, erotan selkeästi työn ja vapaa-ajan, olen itselleni entistäkin armollisempi. 

NLP koulutuksessa parini mallinsi minulta miksi olen hyvä toteuttamaan unelmia. Minulle se on helppoa ja luontaista, sitä usein ihmetellään. Kun päätän jotain tehdä, teen. Harjoitusta tehdessä selvisi se, että se on ollut lapsuuteni selviytymiskeino. Kykyäni toteuttaa kaikki tavoitteet purettiin siinä osiin. Selviytymiskeino. Lapsuudessani ja nuoruudessani oli kaikenlaista, ja tietyt lapsuuden kokemukset ovat haavoittaneet ja aiheuttaneet pitkään jatkunutta stressiä. Kympin tyttönä koitin saada itseni näkyväksi ja ajattelin että minusta pidettäisiin ja minusta oltaisiin enemmän ylpeitä kun olisin oikein hyvä kaikessa mitä teen. Että kelpaisin. Samalla pakenin tunteitani suorittamisen alle. Ja minun on aina ollut pakko pärjätä ja olla reipas. Tätä olen toteuttanut 44 vuotta ja yrittänyt riittää ja kelvata ja pärjätä ja ehkä myös todistaa itselleni että minusta on johonkin. Nyt onnekseni voin todeta, että olen hyvä tällaisena kuin olen, ilman että minun pitää tehdä kaikki täydellisesti. Minun ei tarvitse kelvata kenellekään ja on ok pyytää apua. Rakastan työtäni, tykkään tehdä juttuja ja innostun asioista liian helposti. Nämä ovat asioita, joiden kanssa joudun jarruttelemaan. Kuitenkin kaikki varhaislapsuudessa koetun stressin jättämät jäljet on mahdollista aikuisena tervehdyttää. Tällaisia kehoa ja mieltä tervehdyttäviä tekijöitä ovat riittävä uni, hyvä ravinto, sopiva määrä liikuntaa, stressin säätely, turvalliset ihmissuhteet, mahdollisimman vähäinen alkoholin käyttö ja ylipäätään oman onnellisuuden vaaliminen. Lapsuuden tunnekokemusten läpikäyminen vie aikaa, se ei käy hetkessä. Syyllisiä ei kuitenkaan tarvitse alkaa etsiä, sillä meidän vanhempamme ovat saattaneet kärsiä haitallisista kokemuksista omassa lapsuudessaan. Ymmärrys näistä asioista helpottaa omaa oloa ja näitä voi käydä läpi terapeutin kanssa.  

23.1.2021. Nyt eletään tammikuun loppua. Olo ei ole vieläkään ihan kunnossa. Muut oireet (päänsärky ja rintaan pistäminen) ovat hävinneet pari viikkoa sitten, mutta vaikeus hengittämisen kanssa jatkuu edelleen. On hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Ikinä et tiedä millaiseen päivään heräät. Olo aaltoilee. Olen ottanut töiden kanssa maltilla. Tunnit pystyn vetämään ja treenit olen aloittanut varovasti (teen max yhden oman treenin viikossa JOS olo on ok). Kahvakuulan vetäminen ei tunnu vaikuttavan hengitykseen tai sykkeisiin, koiran kanssa kävely sen sijaan vaikuttaa. Hevosen selkään en ole vielä päässyt. Viime viikonloppuna sitten olo oli jo vähän parempi. Käytiin lapsen kanssa ostoksilla (tämä totaalisen harvinaista herkkua moneen kuukauteen) ja puuhastelin kotona kaikenlaista. Ajattelin että se oli kevyttä. Sunnuntaina sitten ulkoilutin koiran aamulla ja päivällä, sen jälkeen alkoi hengitys taas vaikeutua. Illalla oli kahvakuulatunti. Pystyin vetämään sen ihan hyvin ja happi kulki, mutta seuraava yö olikin sitten tuskaa. Heräsin yöllä siihen etten saa henkeä. Sydän muljahteli ja oli vaikea hengittää. Mietin soitanko ambulanssin vai uskallanko yrittää nukkua. Heräänkö enää aamulla.. Aamulla lähdin Malmin sairaalan päivystykseen. Tätä totaalista huonovointisuutta oli kestänyt nyt 3 kuukautta. Olin aivan loppu. Luojan kiitos minut tutkittiin perusteellisesti ja kaikki oli taas hyvin. Koko päivä meni sairaalassa. Takaisin sohvalle lepäämään.

Suurin "ongelma" toipumisessa on ollut Tami, jota on ollut pakko viedä ulos. Hänen ulkoiluttamisensa on ollut "raskasta liikuntaa" ja vaikka olen välillä saanut apua, en ole pystynyt koiran takia lepäämään kokonaisia päiviä ollenkaan. Sairaalasta tulon jälkeen koira meni kahdeksi päiväksi lapsen mukaan isälleen ja sain kaksi vuorokautta levätä ulkoilutuksesta. Vain työt ja normi arki. Se auttoi jo heti todella paljon. Olo on parempi, mutta ei vieläkään normaali. Olen nukkunut keskimäärin 9 tunnin unia, meditoinut päivittäin ja ottanut töiden kanssa maltilla. Jatkan postausta  myöhemmin uudestaan. Taas huomaan tätä kirjoittaessani, että päässä alkaa vanne kiristää. 

3.2.2020. Viime viikot ovat menneet suht ok. On hyviä päiviä ja sitten niitä huonoja, jolloin väsyttää ja on tosi vaikea hengittää. Hoidan työt ja arjen ja vointi on kuitenkin parantunut. Varasin viime viikolla ajan osteopaatille Osteopatiakeskus Iloon. Sannan käsittely oli aivan erilaista kuin aikasemmat osteopaatilla käynnit. Sannalla oli lempeä lähestymistapa. Hän kysyi tilanteestani ja vammoistani mitä kehoon oli tullut. Niitä on ollut aika paljon viimeisten 10 vuoden aikana: selkävaivoja, yläselän vaivoja, polven kierukan repeäminen, olkapään ja hauiksen repeäminen, kaularangan ongelmia, suoliston ongelmia, tukkeutunut sylkirauhanen, nilkan nyrjähdys, korvakipua jne. Itse hoidossa hän "ei tehnyt oikeastaan mitään". Makasin hoitopöydällä ja hän piti käsiä nilkkojeni kohdalla. Aloin itkeä. Kyyneleitä tuli niin paljon, että korvat olivat niitä täynnä ja kaula kastui aivan märäksi. Lopulta kyyneleet loppui. Itku oli jotain surun ja helpotuksen väliltä, sitä ei oikein pystynyt edes selittämään. Ei varsinaisesti alkanut mikään asia itkettää, mutta en voinut itkulle mitään ja se vaan tuli. 45 minuutin "käsittelyn jälkeen", suorastaan putosin hoitopöydälle. Jo samana iltana oli helpompi hengittää, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Muutaman päivän olin todella väsynyt hoidon jälkeen ja tietyt oireet antoivat ilmoitella itsestään (pään kiertävä jomotus), rintapisto.. Mutta ei niin pahasti. 

Hengitys oli melkein kuin normaalisti, mutta maanantain tietämillä se taas vaikeutui. Ajattelin etten pysty odottamaan yli viikkoa seuraavaan käyntiin. Jotain on tehtävä. Ja selvitin taas lisää. Löysin Yin joogan, ja sitä olen tehnyt tällä viikolla kaksi kertaa jo (tänään on keskiviikko). Maanantaina oli tosi huono olo, meditoin 4 kertaa ja tein yhden Yin joogaharjoituksen ja lepäsin. Sen mitä töiltä ja koiran vienniltä pystyin. Mutta nyt alkaa olla jo aika hyvä olo. Toki päivät vaihtelee ja mistä tiedän vaikka olo olisi taas huomenna huonompi. Tänään harjoitusta tehdessä, ohjaaja luki lopussa kortista tekstin. Siinä puhuttiin talven ja luonnon rauhasta, jotenkin tuli elävästi mieleen "murtumiseni Lapissa" jouluna. Loppuharjoituksen ajan, viimeistä venytystä tehdessä, itkin aivan samalla tavalla kuin osteopaatilla. Toki olen itkenyt ja käsitellyt tunteita muutenkin, mutta tällainen rentoutumisen aiheuttama itku on jotenkin niin ihanaa ja vapauttavaa. Nyt alkaa olla kyllä melkoisen normaali olo. 

Vaikka olin koko ajan kokenut, että päässäni ei ole mitään vikaa, on se kuitenkin vain ollut niin että olen ollut hirveän väsynyt ja ärtynyt. Enemmänkin sen takia, että keho on voinut niin huonosti. Mieli on parantunut sitä mukaan kuin fyysiset oireet ovat hävinneet. Sanotaanko, että tammikuun puolivälistä olen ollut oma iloinen, "pirskahteleva" (kuten eräs ystäväni totesi) itseni. Olen inspiroitunut, innostunut, virkeä, onnellinen.. Samaa en voi sanoa itsestäni ajalla loka-joulukuu. 

Täydellisyydestä on kaukana ajautua tällaiseen tilaan, mutta halusin kertoa siitä täällä, jos tämä tarina voi auttaa teistä yhtäkään. Se, että joku muu tiedostaa ajoissa mihin on ajautumassa jos elämässä on liikaa kaikkea. On se sitten negatiivista tai positiivista. Tiedän, että niin moni kärsii vastaavasta tilanteesta ja uupumista on todella paljon. Yritämme jaksaa liian paljon ja liian pitkälle. "Ongelmahan" on oikeastaan ollut siinä, että kaikki on vaan niin kivaa ja tykkään tehdä juttuja. Ja toki osaltaan myös se, että meidän taloudessa on vain yksi aikuinen joka vastaa kaikesta, eikä ole olkapäätä mitä vasten itkeä. Tämän eräs ystäväni minulle totesi, että ei voi edes ymmärtää sitä miltä tuntuu olla ihan yksin tällaisessa tilanteessa. Tottakai on ystäviä, mutta se ei ole sama asia. Onneksi silti elämä on hyvin ja lapsikin on jo niin iso, että pystyy auttamaan ja tekemään paljon asioita. Mutta kaikista ihaninta ja kivointa on kuitenkin se, että olen virkeä ja saan nauttia tästä ihan tavallisesta arjesta maailman ihanimman lapseni kanssa. Ja tehdä työtä jota rakastan. Ja elää arvojeni mukaista elämää. Tavallista elämää. Yrittäjänä en sairaslomalla oikeastaan ole pystynyt olemaan. Tavallaan hyvä juttu, tavallaan huono. En tiedä onko se nopeuttanut toipumisprosessiani, ainakin sen vuoksi on ollut pakko löytää kaikki mahdolliset konstit jolla saada itsensä kuntoon. Ja myös noudattaa niitä. Mutta tällä hetkellä olo on jo tosi hyvä. Kroppa varmasti tarvitsee aikaa vielä pitkään, ja sitä tulen sille antamaan.  

Mun mielestä tärkeää on myös se, että osaa asettaa itselleen ja muille terveet rajat. Se, että osaa sanoa itselleen ei:n ja muille ei:n. Tässäkin on kyse tavasta, josta voi opetella pääsemään vähitellen eroon. Kaikkea ei tarvitse ja pidä tehdä ja jaksaa. Joskus kivoillekin asioille on sanottava ei, jotta oma jaksaminen olisi parempaa. Myös se kuinka annat itseäsi kohdella, sillä on iso merkitys. Joskus on syytä katsoa kriittisesti, kenen seura palvelee omaa olotilaa, kaikkea ei tarvitse ikuisesti jaksaa. Jos joku ihmissuhde on hyvin vaikea, energiaa vievä tai turvaton, voi kysyä itseltään haluaako todella kuluttaa elämästään aikaa tällaiseen suhteeseen. Pahimmassa tapauksessa tällainen suhde vaikuttaa sekä henkiseen että fyysiseen terveyteen. Toisia et voi muuttaa, ainoastaan itseäsi ja omaa ajatusmaailmaasi. Enkä tarkoita sitä, että toinen ihminen josta otat etäisyyttä olisi välttämättä ilkeä tai ikävä ihminen. Kaikilla on aina omat murheensa ja voi olla että tietyissä elämäntilanteissa asiat eivät vain kohtaa, jos molemmilla on omat uskomuksensa tai traumansa ja jutut mistä triggeröityy. En suosittele välien katkaisemista siis, vaan rehellistä itseensä tutustumista, muiden ymmärtämistä ja lopulta asioiden selvittämistä. Ymmärrystä, hyväksymistä ja asioiden selvittämistä siis kaivattaisiin enemmän. Itse uskon näin. Kiinalainen lääketiedekin uskoo niin, että vihassa ja surussa ei pitäisi mennä nukkumaan. Tunteet patoutuvat kehoon ja sydämeen. Niinhän se on. Meillä kotona ei koskaan menty eikä edelleenkään mennä nukkumaan pahalla mielellä. Aina puhutaan asiat ja pyydetään anteeksi. Aikuinen ja vanhempikin voi olla väärässä ja itse koen tosi tärkeänä keskustelut teini-ikäiseni kanssa ja myös sen, että osaan myöntää omat virheeni ja pyytää häneltä anteeksi. 

18.2.2021. Tällä hetkellä ensimmäisten ylikunnon oireiden alkamisesta on noin 8 kuukautta ja 4 kuukautta siitä, kun pysähdyin totaalisesti. Liikkumisen ja treenin olen aloittanut varovaisesti ja kunto kasvaa koko ajan. Treenaaminen on nyt sen verran tavoitteellista, että tarkoituksena on saada kunto jälleen hyväksi. Ja hyvältä tuntuu tällä hetkellä. Ratsastus sujuu hyvin, sykkeet ei nouse enää niin ylös ja kun nousee, niin laskeekin hyvin taas pienen palautuksen jälkeen. Elämä on vihdoin täysin normaalia. Arkeen on kuitenkin jäänyt päivittäinen meditaatiohetki ja sitä osaa jo odottaa ja siitä todella nauttii. Treenit ja kaiken teen oloa kuunnellen. Se mitä olen oppinut, on laiskottelu ja lepääminen. Unet ovat aivan loistavat, nukun hyvin ja sikeästi. Syvää unta ja REM-unta tulee juuri hyvät määrät, uni on levollista, leposykkeet normaalia tasoa ja HRV (eli sykevälivaihtelu) kokoajan nousujohteinen. 

Hengitys alkaa olla ok. Siihen auttoi eliminaatioruokavalion aloittaminen (pois liha, muna, maitotuotteet, gluteeni, soija, sokeri, suklaa, lisäaineet, kahvi jne.), jonka aloitn helmikuun alussa. Huomasin miten syömiselläni oli siihen yhteys. Närästys tai refluksi saattaa oireilla hengitysvaikeuksien muodossa, joten ruokavaliosta on eliminoitu myös kaikki sellainen: mausteiset ja rasvaiset ruuat, suklaa, kahvi ja tietysti alkoholi. Se oli kyllä eliminoitu jo muutenkin aikoja sitten :) Kahvia en tässä vaiheessa pystynyt eliminoimaan vielä. Moni kärsii toiminnallisista hengityshäiriöistä. 

1.3.2021. Olin viime viikon lomalla. Olo tällä hetkellä on tosi hyvä. Fyysiset oireet ovat kokonaan tiessään, on helppo hengittää. Siihen auttoi kahvin juonnin lopettaminen. Tein sen hiihtolomalla. Päänsärkyä tuli, mutta kauheampaa oli ihmeellinen lihassärky joka ei varsinaisesti ollut särkyä lihaksissa vaan jotain kauheaa jomottavaa kolotusta alaselässä ja jaloissa. Sattui niin paljon, että en pystynyt nukkumaan (sama tapahtui vuosi sitten paaston aikana kun lopetin kahvin). Kuitenkin joka päivä ajattelin, että olen kiitollinen näistä kivuista jos ne tuovat pääsyn normaaliin hengitykseen. Ruokavaliolla on iso merkitys. Minulle jopa kirjoitettiin kipu/masennuslääkettä hengitysoireiden vuoksi. En koskaan aloittanut syömään niitä, koska en kokenut olevani ahdistunut tai masentunut enkä uskonut muutenkaan siihen että lääkkeet olisi ratkaisu. Kuin maalaisi homeista taloa. Päätin, että asiaan on oltava muu ratkaisu: ruokavalion eliminointi ja meditaatio sekä hermoston rauhoittaminen osteopatian ja yin-joogan ja venyttelyn avulla. Tämä on asia, josta en länsimaisessa lääketieteessä pidä: aina tarjotaan lääkettä, potilasta ei osata hoitaa kokonaisuutena, johon vaikuttaa niin moni asia. Itse syön lääkkeitä jos on aivan pakko, mutta nuo lääkkeet jäivät todella syömättä kun aloin lukea pitkää listaa sivuvaikutuksista. Tiedän, että lääkkeillä on perusteltu tarpeensa tietyissä tapauksissa, mutta omassa tapauksessani kuuntelin omaa intuitiotani ja tein kuten parhaaksi näin. Nyt on menossa päivä 5 kahvin juonnin lopettamisen kanssa ja hengitys on helppoa. 

Ensimmäistä kertaa mulla on normaali olotila sitten viime vuoden lokakuun. Tiedostan, että elämä on otettava rennosti tästäkin eteenpäin. Vaikka olen nyt aivan normaalissa kunnossa, tiedostan että toipuminen on vielä kesken ja haluan kasata akkuni täyteen sitä varavirtaa jota sitten joskus taas tullaan tarvitsemaan. Enkä myöskään aloita sen suurempia kehitysprojekteja tänä vuonna. Vaikka tekisi niin mieli!!! Juurihan sain vasta edellisen klousattua. Innovaatioseteliprojekti oli meneillään koko ylikuntotilani ajan ja tänään lähetin siitä juuri loppuraportin Business Finlandille. Se tuli sanotaanko hieman huonoon väliin, mutta siitäkin selvittiin ja aikataulu vain hieman venyi alun epäonnistuneen yhteistyökumppanin vuoksi. Uudeksi palveluntuottajaksi valitsin In House Groupin, asiakkaani suositusten perusteella ja olen ollut todella tyytyväinen. Suuri kiitos In House Groupin upealle tiimille kaikesta ammattitaidosta ja ymmärryksestä. Heille jouduin joulukuussa toteamaan, että aikataulua pitää lykätä. Nyt en kykene. Projekti hoidettiin niin upeasti ja minun oloani kuunnellen. Taisin jopa alkuvuoden tsekkipalaverissa tirauttaa muutaman kiitollisuuden kyyneleen ihan pelkästään siitä syystä miten ihania he olivat. Sekin tuli sitten tehtyä :D

Hyvään aikaan tuli myös Eeva Kolun kirja "Korkeintaan vähän väsynyt", jota kuuntelin alkuvuodesta. Makasin alkuvuodesta sohvalla ja tuijotin aamun sinistä hetkeä ikkunasta ja kuuntelin hänen tarinaansa uupumuksesta. Myös Kiira Korven elämänkerta, jossa hän kertoo omasta uupumuksestaan, on ollut yksi tsemppaava kirja tähän kohtaan omaa elämää. Alkuvuodesta katsottiin lapsen kanssa myös Steffin dokumentti Arenalta: Stefanie Hagelstam ei välittänyt kehon varoituksista - romahti jatkuvan ylirasituksen, pelon ja surun murtamana. Sen avulla myös poikani oli helpompi ymmärtää mikä äitiä vaivaa ja miksi toipuminen on niin hidasta. Laitoin Steffille viestiä dokumentin jälkeen ja vaihdettiin ajatuksia asiasta. Hienoa, että tuo pätkä on tehty.   

Tärkeitä ovat olleet ne muutamat ystävät, jotka ovat tsempanneet, ex-mies joka on ulkoiluttanut välillä koiraa ja ihana rakas lapseni joka on käynyt kaupassa ja laittanut ruokaa ja auttanut koiran kanssa myös. Kun asioille antaa aikaa, uskaltaa olla heikko ja uskaltaa pyytää apua ja tunnustaa myös sen, että nyt ei enää pysty. Silloin alkaa toipuminen. Mä uskon, että tästä vuodesta tulee aivan hemmetin hyvä. Olen taas parempi versio itsestäni tämän kokemuksen ansiosta. Haluan aina ajatella, että asiat eivät tapahdu meille, vaan meitä varten. Ja se, tiedon määrä mitä olen opiskellut ylikunnosta ja siitä toipumisesta viimeisen puolen vuoden aikana. Kaikkea on testattu käytännössä ja todella tiedän mistä puhun ja mikä siihen auttaa, kun eteeni tulee samasta asiasta kärsinyt asiakas. 

Kokosin teille vielä muutaman vinkin, joiden toimivuudesta on omakohtainen kokemus. Ota nämä keinot käyttöön, kun huomaat ylirasituksen merkkejä. Mitä enemmän olet ajoissa, sitä nopeampaa on toipuminen. 

Kun huomaat ylirasituksen merkkejä: väsymys, heräily öisin, pieni lämpöily silloin tällöin, huimaus, päänsärky, sydämen tykytys, leposykkeiden nousu, motivaation lopahtaminen, herkästi hermostuminen, muutokset ruokahalussa, aloitekyvyn puute.. 

Tee korjausliike, ennen kuin oireista tulee todella enemmän fyysisiä ja vakavampia:

- vähennä puhelimen, sosiaalisen median ja uutisten lukemista

- poista puhelimesta ilmoitukset, älä pidä kännykkää lähettyvillä koko ajan

- jätä kaikki ylimääräiset menemiset pois (helppoa etenkin korona aikaan)

- rauhoita liikkuminen: kovat treenit pois, kuulostele oloa ja seuraa leposykkeitä

- lepää tarpeeksi ja lepää niin paljon ja kauan että olet kunnossa

- älä treenaa väsyneenä tai etenkään kipeänä

- karsi töistä kaikki mahdollinen

- katso kivoja sarjoja

- lue kirjoja (ei itsensä kehittämistä, vaan kaunokirjallisuutta)

- kuuntele klassista musiikkia

- meditoi, syvähengitä, venyttele, joogaa

- tarkista ruokavalio kuntoon (vaikuttaa myös unen laatuun)

- pidä kiitollisuuspäiväkirjaa

- pyydä apua ystäviltä ja kerro rehellisesti tilanteestasi

- etsi hyvä osteopaatti/hieroja

- käy terapiassa

- mene metsään ja aisti luontoa kaikilla aisteillasi (mitä näet, kuulet, haistat, tunnet)

- katso aikaisemman postaukseni "Palautuminen ja autonominen hermosto" vinkit hermoston rauhoittamiseksi

- lopeta suorittaminen ja opettele olemaan itselle armollisempi

- hillitse välillä innostumistasi ja muista että myös tämä rasittaa kehoa

- lopeta tupakointi tai nuuskan käyttö

- jätä alkoholi pois (melko yleinen masennuslääke, jonka pienikin käyttö voi keikauttaa elimistön taas pois raiteiltaan jos kärsit kovasta uupumuksesta)

- opettele hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, olet juuri ihana tällaisena!

Ja toki fyysisten oireiden kanssa kannattaa olla myös yhteydessä lääkäriin eikä kannata tuudittautua siihen, että ne olisivat stressiä "vain". On hyvä poissulkea asioita, ja sitten voi turvallisin mielin aloittaa toipumisen. Tsemppiä kaikille teille, jotka olette kärsineet ylikunnosta/uupumisesta/burnoutista. Toivon, että tekstistä oli juuri sinulle apua. Sama asia, kun kirjaakin kirjoittaessa: olen onnistunut jos pystyn tällä yhtäkin ihmistä auttamaan. 

Hyvillä fiiliksillä katse kohti tulevia seikkailuita ja elämää!