Viikko on lähtenyt vauhdilla käyntiin töiden kanssa. Vauhtia on riittänyt myös pienen koululaisen kanssa. Mun on koko alkuviikko pitänyt kirjoittaa postausta.. Kuitenkin on ollut nyt vaikea kirjoittaa mitään. Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Se tuntuu tällä hetkellä kamalan pinnalliselta. Kirjoittaa gluteenittomista tai terveellisistä ruuista, tai siitä miten treenata. Tätä Euroopan pakolaiskriisiä seuratessa omat ja arkiset jutut tuntuu niin pienille. Miten hyvin meillä täällä Suomessa onkaan asiat. Vaikka tottakai täälläkin on kaikenlaista. Uuden hallituksen säätäminen, leipäjonot, ihmisten eriarvoisuus.. Onhan sitä kaikea meilläkin.. Mutta ollaan kuitenkin eri mittakaavassa. Itseä on vaivannut hammas- ja selkäjutut viime viikkoina. Minulla on kuitenkin mahdollisuus hoidattaa itseäni. Minulla on myös mahdollisuus miettiä mitä syön tai miten liikun. Tai että ylipäätään mietin sellaisia asioita.. Olen onnekas, että olen syntynyt juuri tänne. Lapsellekin on sattunut vaikka mitä haavereita viime aikoina. Tänään hain hänet koulusta kesken päivän. Kannoin koulusta autoon, kun maha oli kipeä. 8-vuotias totesi opettajalle, että äiti treenaa että jaksaa kantaa häntä. Sitten sanomalehden kuvassa isä kantaa pientä lastaan veneestä rantaan. He ovat selvinneet matkasta meren yli turvaan. Veneissä on myös yksin matkustavia lapsia. Sitä en pysty edes kirjoittamaan tähän mitä osalle tapahtuu matkan aikana, kaikkien osalta epätoivoinen pako sisällissodan piinaamasta kotimaasta ei pääty hyvin. Sydäntä riipaisee ajatuskin tästä.
Mitäkö omassa päässä liikkuu kun päivittäin luen lehdestä, miten kaupungit eivät suostu perustamaan vastaanottokeskuksia. Eikö ihmisarvolla ole mitään merkitystä. Entä jos he itse olisivat siinä asemassa, heidän oma perheensä uhattuna. Itse tekisin mitä vain lapseni puolesta ja olisin valmis auttamaan aina myös muita. Meidän naapurissamme asuu muutamia maahanmuuttajaperheitä. Mukavia ihmisiä. Yhdessä perheessä heitä on 14. Perheen pienten poikien vanhemmat eivät asu siellä, he asuvat tädin ja isovanhempien kanssa. Elämä, hyväosainen sellainen, ei ole itsestäänselvyys, vaikka sitä niin usein itsestäänselvyytenä pidetäänkin.
Ollaan kiitollisia niistä pienistä ja suurista asioista, mitä meillä elämässämme on. Perheestä. Läheisistä ihmisistä. Terveydestä, jota joskus on enemmän ja joskus vähemmän. Siitä kaikesta hyvästä mitä meillä elämässämme on. Ruokaa, katto pään päällä, asiat hyvin. Osaammeko aina arvostaa sitä mitä meillä on? Omat asiat tuntuu tottakai suurilta ja itsellekin on viime vuosien varrella tapahtunut paljon isoja ja ikäviä asioita, läheisten menetystä.. Elämä kuitenkin jatkuu ja siitä pitää olla kiitollinen. Nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä. Meillä on asiat hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti