Lueskelin tänään Hesarista juttua ulkonäköpaineista. Mannerheimin lastensuojeluliiton tutkimuksen mukaan tyytymättömyys omaan vartaloon on voimakkaasti yhteydessä heikkoon itsetuntoon. Myös radiosta kuuntelin asiaa samaiseen aiheeseen liittyen - ulkonäön/painon arvostelemisesta. Sanotaanko, että viimeaikoina on tullut pohdittua näitä asioita myös itse tosi paljon. Mun paino on nyt muutaman kilon enemmän kuin pari vuotta sitten, mutta en varmasti koskaan ole ollut iloisempi ja onnellisempi kuin nyt. Niin, ja tykkään itsestäni nykyään! Onnellisuus ei ole kiloista kiinni. Tottahan on hienoa että on pieni rasvaprosentti tai upeat lihakset mutta onko se "se juttu"? Mun mielestä ei. Onko silloin muuta elämää kuin se ulkonäön miettiminen?
Silloin kun itsellä on hyvä olla niin silloin olet parhaassa olotilassa. Pari vuotta sitten ja hoikempana, en ollut yhtään onnellisempi päin vastoin. Itseään kontrolloimalla usein yritetään ratkaista jotain muita ongelmia ja onnellisuutta ei saavueta vaikka vaaka näyttäisikin kuinka vähän. Kuvittelin, että se tekisi minut onnelliseksi jos olen laiha. Kenenkään elämäntapaa sen enempää tuomitsematta voin todeta että elämässä on muutakin kuin neuroottinen syömisten tarkkailu ja treenaaminen.
Mun motivaatio treenaamisessa nykyisin on arjessa jaksaminen. Kyllä kauppakassit ja kannettavat ja joskus jopa lapsikin kulkevat käsivarrella helpommin kun on hyvä pohjakunto. Kyllä mä yhtenäkin aamuna kannoin lapsen ja 3 laukkua ja autonistuimen 4 kerroksesta autoon kun "pikkuista" (19kg) väsytti. Pitkiä lenkkejä on kiva juosta ja huvikseni saatan jopa juosta vielä sen puolikkaan tänä kesänä jossain. Mutta en ota siitä stressiä. En myöskään aio jättää jäätelönautintoa jätskikiskalla lapsen kanssa sen vuoksi väliin, että jäätelö olisi jotenkin "epäterveelistä tai lihottavaa" (jos mieli tekee sitä ottaa). No way! En tarkoita että pitäisi alkaa "possuttelemaan", vaan sitä että herkuista voi nauttia hyvällä omallatunnolla joskus!
Toisten kiusaaminen ulkonäöstä alkaa jo tarhan pihalla. "Sä oot ruma!", pojat huutavat tytöille kun harmittaa jokin juttu. Sama jatkuu koulussa. Mä olen ollut pullea lapsena. Mulle maistuivat munkit ja ranskanleipä, ja kyllä mua kiusattiin ulkonäön vuoksi koulussa. Olen aina osannut pitää puoleni ja sanonut kiusaajille takaisin. Olen myös aina pitänyt oman pääni asioissa jotka uskon oikeiksi. Kuten Hesarin jutussakin sanottiin "Älä ikinä kuuntele mitä muut sanovat. Pidä kiinni omasta jutustasi!" Se on hyvin sanottu ja toimii myös aikuisena. Aina on niitä kateellisia ja negatiivisia ihmisiä (huonon itsetunnon omaavia?) jotka nauttivat toisten latistamisesta ja yrittävät sitä kaikin keinoin. Liittyy se sitten ulkonäköön tai johonkin muuhun. Ihmiset eivät aina vanhemmiten valitettavasti edes viisastu ja päiväkotitasoisia kommentteja kuulee ihan aikuisiltakin ihmisiltä. Ulkonäön arvostelu voi olla pahinta varsinkin naisille. Kukaan ei halua kuulla "vähän lihonneensa" tai mitään muutakaan kielteistä kommenttia ulkonäköön liittyen. Niillä on hyvä aina sivaltaa kun muutakaan ei keksi.
Elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin se rasva-% ja vaakalukema. Esimerkiksi se että on ja elää ja hengittää.
Hyvä postaus.
VastaaPoista- Paula
Näinhän se on.
VastaaPoistaMinä olen ollut lapsena normaalipainoinen, mut murrosiässä lihoin n. 10 kg. Sitten rupesin taas jumppaamaan ja laihduin nykyiseen painooni 61 kg.
4:n lapsenkin jälkeen painan tuon saman. Nyt olen tyytyväinen painooni=itseeni. Oltuani murrosiässä pullukka, minua ahdisti enkä ollut ITSE tyytyväinen. Nykyään liikun paljon, yritän syödä terveellisesti mutta herkuttelen myös joka päivä!
Varmaan hyvän peruskunnon ansiosta jaksan myös tätä perheen pyörittämistä, vaikka lapset alkavat olla jo isoja. Nuorinkin 9v.
Tiedän, että voisin olla laihempi, mutta se tietäisi kaikkien herkkujen jättämistä ja silloin elämästä häviäisi yksi suurta nautintoa tuova elementti ja onko se sen väärti? Ei ole!
Mutta mikä tarkeintä: olla terve ja viihtyä omassa kehossa!
Ihan loistava kirjoitus kyllä, täytyy sanoa.
VastaaPoistaKiitos Paula ja Susku!
VastaaPoista@Minni
VastaaPoistaIhan totta ja eikö ole ihanaa kun voi nauttia elämästä ja silti tuntea olonsa hyväksi!
Osui ja upposi tuo kirjoitus! Vaikka minulla on ikää vasta 22 vuotta, olen huomannut samanlaisen muutoksen itsessäni. Pari vuotta sitten painoin lähes 10 kg vähemmän. Olin alipainoinen ja mielestäni onnellinen - tai ainakin kuvittelin olevani. Kun masennus taas palasi ja ahmimishäiriö samalla, kiloja tuli tietenkin lisää. Sosiaalisuuteni väheni minimiin ja parisuhde kärsi paljon. Viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut hyväksymään itseni tällaisena kun olen. Olen normaalipainoinen ja melko terve nuori nainen. Minulla on uusi ihana parisuhde ja pystyn muokkaamaan kehoani liikunnan avulla, mutta en enää tavoittele pienempää painoa. Tärkeintä on, että olen tyytyväinen itseeni ja minulla on hyvä olla. Olen jopa oppinut ottamaan kehujakin vastaan :)
VastaaPoista@Lintunen
VastaaPoistaIhana kuulla! Ihan loistavaa! Voi että on mahtava lukea teidän kaikkien hyviä kommentteja ja tarinoita! Kiitos niistä!
Toimin itse liikunta-alalla, kuten sinä, ja olen saanut jos jonkinmoista kommenttia siitä miltä minun pitäisi näyttää ollakseni uskottava ammatissani. Se tuntuu aina todella pahalta, kaikki eivät tykkää samanlaisesta ulkonäöstä ja terve sekä hyväkuntoinen voi olla monenkokoisena. Itse olen aina ollut melko laiha luonnostaan enkä yhtään lihaksikas ja siitä saan kuulla, että miksei sinulla lihakset näy vaikka liikut...No se ei ole oma ideaalini.
VastaaPoistaOli hyvä aihe ja hienoa kun uskalsit ottaa esille :)
Peppi
@Peppi
VastaaPoistaNiin on hyvä tehdä kun itsestä parhaalle tuntuu! Ei kaikkien tarvitse näyttää lihaksikkaille! Pääasia on että itse on tyytyväinen!
Jep kyllä.. :) Totta toi että elämässä on tärkeipiäkin asioita kun rasvaprosentti ja vaakalukema :)
VastaaPoista