Kirjoitin jokin aika sitten blogissa siitä, mikä on olennaista. Tekstissä mainitsin myös sen, miten olin jossain vaiheessa pitkään pienentänyt itseäni. Etten ärsyttäisi muita ulkoisella olemuksellani. Lukijalta tuli toive, että kirjoittaisin aiheesta enemmän. Nyt asiaa on tullut pohdittua sen verran, että on oikea aika avata asiaa paremmin.
Yksi pienentää itseään mielipiteidensä sanomisten kanssa, toinen taas koittaa olla mahdollisimman huomaamaton ulkonäöllisesti. Moni jättää olematta todellinen itsensä sen vuoksi, että jollain tasolla häpeää sitä mitä on tai mitä ajattelee. Tai että ei halua sanoa asioita tai näyttää joltain, jos on aikaisemmin saanut siitä lokaa päälleen. Petämmekö itsemme, kun haemme huomiota ihmisiltä jotka eivät ehkä arvosta sitä todellista minäämme? Ajaako muiden hyväksyntä ja rauhan hakeminen sen ohi, että rakastaisimme itseämme ja antaisimme itsemme olla juuri sellaisia kuin olemme? Ja mistä me lopulta tiedämme mitä muut meistä ajattelevat? Ajattelevatko he edes mitään vai onko tämä meidän omassa päässämme? Saako kauniista asioista tykätä? Saako samaa sukupuolta oleviin ihmisiin ihastua? Mikä on hyväksyttävää? Tai miksei voisi vain olla juuri sellainen kuin on. Meistä jokainen on ihana ja rakastettava ja tarvitsee vain oikeat ihmiset ympärilleen, jotta se todellinen minuus voisi tulla esiin.
Olen aikaisemmin pienentänyt omia mielipiteitäni sen vuoksi, että nuorena tuli sanottua mitä sylki suuhun tuo. Mielipiteitä oli kyllä ja jakelin niitä ihan pyytämättäkin. Ulkonäöllisestikin oli kiva laittaa itseään nätiksi ja olla sellainen kuin oli. Tarpeeksi kun siitä sai sitten kuulla, ja niin monta kertaa kun sinut ulkonäön perusteella lokeroitiin tietynlaiseksi ihmiseksi, sitä alkoi pienentää itseään. Että kelpaisi. Molempien asioiden suhteen. Mielipiteiden laukomisen osalta voidaan jopa puhua viisastumisesta, mutta silti jonkun silmissä olet aina "se Hanna joka sanoo suorat sanat". Ulkonäön kanssa koin liian näkyvänä olemisen taakaksi. Jopa eräs rekrytointikonsultii joskus vuosia sitten sanoi minulle, että minusta saa koppavan ja pinnallisen ensivaikutelman. Kysyin miksi, hän vastasi että olen niin nätti ja tyylikäs. En ollut mitenkään super laittautunut edes sillä hetkellä. Farkut, korkkarit, bleiseri, sopivasti meikkiä ja Pradan käsilaukku.
Näitä asioita olen pohtinut kesän kuvausprojektin aikana. Kun sarjaa alettiin kuvaamaan, en saanut öisin nukuttua. Millainen mielikuva minusta tulisi ihmisille kuin heiluisin mekoissa kiva käsilaukku olalla miesten kanssa treffeillä vaikka puhuisin kuinka kauniisti. Vihaisiko koko Suomen kansa sitä hienoa naista, "pankkiirin vaimoa". Näkisikö kukaan sitä todellista Hannaa? Niin monet kerrat vuosien aikana olen törmännyt sellaiseen, että minut oitis lokeroitiin "hienoksi naiseksi", joka kulkee kalliin käsilaukun kanssa ja "syö vain hummeria ja juo shamppanjaa", eikä hänelle kelpaa tavalliset asiat. Ja kun en ole sellainen. Vai olenko kuitenkin? Onhan minussa myös se puoli että tykkään laittautua ja juoda sitä shamppanjaa, ja sitä olin niin pitkään peittänyt. Etten ärsyttäisi ketään. Minulle oli niin monet kerrat ilkeästi irvailtu myös siitä, jos en joskus ollutkaan täydellinen.
Lapsena olin kai vähän ruma ja pyöreä, minua kiusattiin. Aikuisena en halunnut enää olla ja silti minua kiusattiin. Mikä ihmisten käytöksessä lopulta mättää? Heidän oma epävarmuutensa. Minusta on aina saanut kovin itsevarman vaikutelman. Sitä varmasti olen aina ollut, mutta sen alla on ollut aina myös se epävarma ja herkkä ihminen. Viime vuosien aikana olen ottanut etäisyyttä kaikkiin niihin ihmisiin, jotka lokeroivat tai haukkuvat tai eivät halua tutustua siihen todelliseen Hannaan. Ja kuvausten aikana päätin sen, että olen juuri sellainen kuin olen. Joku tykkää ja joku ei. Ja aina on joku joka ei tykkää. Sille en minä taas voi mitään. Mutta jos en voi olla sellainen kuin olen, en koskaan tule onnelliseksi. Päätin olla juuri se Hanna joka olen. Kelpasin tai en. Tämä oli todella vapauttava asia. Päätin että saisin olla myös "hieno nainen", jos halusin olla. Ja miten vapauttavaa oli vain olla oma itsensä. Niin oma itseni en ole ollut kymmeneen vuoteen, mitä tänä kesänä olen ollut. Se on ollut ihanaa. Olen itkenyt, nauranut, repeillyt ja kiroillut. Ja olen ollut myös se tasapainoinen ihminen, rauhallinen. Millaiseksi moni minut varmasti mieltää nykyään. Olen ollut ilman meikkiä ja laitettuna mekko päällä.
Meissä jokaisessa on kuitenkin monia puolia. Minussa on se vanha "pörssi-Hanna", joka tykkää kulkea mekossa ja korkkareissa eikä tykkää mennä mökillä ulkohuussiin. Sitten on äiti, joka tekee lapsensa vuoksi mitä vaan, puollustaa leijonaemon lailla. On valmentaja, joka haluaa auttaa kaikkia ja tuoda hyvää ihmisten elämään. On se eläinrakas Hanna joka lässyttää koirille ja rakastaa hevosia. On yrittäjä, joka ei anna itseään kusettaa ja joka tekee töitä kunnianhimoisesti hullun lailla. On se tempperamenttinen ja tunteellinen Hanna, jonka juuret tulevat Karjalasta ja Porista. Porilainen muija joka kiroilee ja sanoo asiat suoraan. On se Hanna, joka nauraa tyhmille jutuille vedet silmissä tai vetää karvahatun päähän ja hyppää pöydälle laulamaan karokea. On Hanna joka juttelee syvällisiä tai istuu laiturin nokassa aivan hiljaa merelle katsellen. On Hanna joka tykkää bilettää ja Hanna joka menee metsään kuuntelemaan hiljaisuutta. Ja se luotettava ystävä joka auttaa ja kuuntelee aina ystäviään ja asettaa rakkaat ihmiset etusijalle. Hanna joka rakastaa tavallista arkeaan täällä lähiössä.
Rikkautta ovat sellaiset ihmiset ympärillä, joiden seurassa voit olla täysin oma itsesi. He rakastavat sinua sellaisena kuin olet, kaikkine vikoinesi ja hassuine tapoinesi. Sen on tämä kesä myös itselleni osoittanut. Päätin ohjelmaan lähtiessä, kaiken häpeän ja haavoittuvuuden uhalla, olla oma itseni. Lopulta kameran edessä sanoin aivan kaiken sen mitä tunsin ja mitä ajattelin. Editointi jää sitten herran haltuun niin sanotusti. Mitä ohjelmaan leikataan, jää nähtäväksi. Olen ainakin ollut aito, rehellinen ja oma itseni. Pitääkö mennä telkkariin asti, jotta voi avata itsessään monia lukkoja? Voi olla. Perusteellisena ihmisenä kävin ennen kuvausten alkua monia asioita elämästäni läpi. Niin itseni suhteen kuin parisuhteen tai oman isäsuhteeni osalta. Ja siltikin, kuvausten aikana, opin niin valtavasti itsestäni. Opin muista ihmisistä ja parisuhteesta, opin siitä miten tärkeää on olla rehellinen ja sanoa miltä tuntuu, uskaltaa rohkeasti kysyä toiselta asioita ja puhua tiukoistakin asioista. Helpottavaa on myös vähän kiukutella. Miten kukakin riitelee tai millainen on kun suuttuu, ja onko sellainen hyväksyttävää. Tietysti se on. Nykyaikana ei vain tunnu olevan lupa suuttuakaan, sinut voidaan helposti siivota elämästä pois, ihan kuin pahan mielen osoittaminen ei olisikaan sallittua. Vaikka sen pitäisi olla.
Ja siis pienennänkö itseäni enää? En. Olen sellainen kuin olen. Ja silloin olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti