Haavoittuvuus, tunteiden vastaanottaminen ja hyväksyminen

tässä herätty eilen päikkäreiltä Tamin kanssa

Kesälomasta on mennyt kohta pari viikkoa ja en ole tehnyt oikeastaan mitään ihmeellistä. Lomaillut kotimaisemissa ja suunnitellut tulevien viikkojen lomajuttuja ja toteuttanut erästä salaista projektiani, unelmaani, kun siihen on ollut aikaa. Ei siis mitään ihmeellistä sen vuoksi että on loma ja mahdollisuus lähteä jonnekin tai suorittaa lomaa. Onnelliseksi minut nykyään tekee ihan tavalliset asiat. Se, että voin ottaa päikkärit sohvalla keskellä päivää ja koira köllöttää vieressä. Se, että istutaan lapsen kanssa leffaa katsomassa vieri vieressä sohvalla ja syödään karkkia. Se, että voin yllättää lapsen iloisesti kun hän tulee pihalta tai se että kävelen sateessa pikkukoiran kanssa.

tämä väsäämäni välipala-asetelma yllätti lapsen iloisesti eilen :)

Tami oli innoissaan aamun vesisateesta

Rohkeutta on tullut myös mietittyä todella paljon. Olen tehnyt paljon asioita menneen puolen vuoden aikana, joihin olen tarvinnut rohkeutta. Vielä kun luin Nooran blogista "Tällä hetkellä inspiroi rohkeus -postauksen, oli sen kuin piste I:n päälle. Se, että joku saa blogistani ja instastani inspiraatiota, on aina parasta kiitosta tälle työlle mitä teen. Olemme tavanneet Nooran kanssa somen kautta, nähneet livenä facetimessa kun ohjasin hänelle treeniohjelmia ja vihdoin oikeasti livenä kun hän kesäkuun alussa tuli tuomaan taulun meille kotiin. Noora on maalannut minulle kaksi taulua ja toinen niistä, tämä uudempi, symbolisoi nyt minulle rohkeutta. Tilasin sen nimittäin tässä kaiken tekemisen hässäkässä häneltä. Taulu koristaa olohuonettani ja muistan sanan rohkeus aina katsoessani sitä. Sen merkitys minulle on tullut niin omista tekemisistäni kuin Noorankin tekemisistä, hän toteuttaa unelmaansa rohkeasti. Käykäähän katsomassa Nooran sivuilta hänen kauniita maalauksiaan. Niissä yhdistyvät kauneus, osaaminen ja myös sielun kauneus, jos näin voi sanoa. Nooran omin sanoin teokset ovat kuin elämä, useista kerroksista muodostunut kokonaisuus. 

taustalla Nooran maalaukset, lähdössä piknikille Tamin kanssa

Rohkeudesta kun puhutaan, niin pakko mainita teillekin: katsoin eilen Netflixistä Brené Brownin The Call to Courage -dokumentin. Hän on tutkinut 20 vuotta rohkeutta, haavoittuvuutta ja häpeää. Hänen TED-puheensa on yksi suosituimmista puheista. Hänen mukaansa ei voi olla rohkea ilman haavoittuvuutta. Hän oli kokenut ison oivalluksen törmätessään presidentti Rooseveltin puheeseen, jota hän dokumentissaki siteerasi. 

Theodore Roosevelt,1910

"Kriitikolla ei ole väliä, eikä sillä, joka osoittaa vahvan ihmisen murtuvan tai sen kuinka tekijä olisi voinut toimia toisin. Kiitos kuuluu areenalla olevalle, jolla on kasvoillaan pölyä, hikeä ja verta, ja joka yrittää urhoollisesti, ilmaisee itseään, epäonnistuu kerta toisensa jälkeen ja lopulta, kenties tietoisena saavutuksensa tuomasta riemusta, voi epäonnistua uskaltavaisesti haavoittuen."

Minä elän sillä areenalla, olen rohkea elämässäni, tulen esiin ja otan riskejä. Kun elää näin, on sanomattakin selvää että kokee takaiskuja. On sitten kyse työstä tai ihmissuhteista. Kun on rohkea, on selvää että epäonnistuu. Rohkeuteen ei liity pelkkä epäonnistumisen uhka vaan se, että epäonnistuminen tulee vääjäämättä eteen jossain vaiheessa. Moni sanoo, että ei välitä muiden mielipiteistä. Mutta me kaikki välitämme niistä silti. Neurobiologiamme vuoksi välitämme mitä muut ajattelevat. Mutta pitää vain olla tarkka sen suhteen kenen mielipiteistä välittää. Ei pidä siis tyrmätä kaikkien mielipiteitä, vaan ainoastaan joidenkin. Kenen mielipiteitä kannattaa kuunnella? Niiden jotka rakastavat sinua, ei huolimatta haavoittuvuustasi vaan juuri sen vuoksi. Heidän palautteellaan on väliä. Ei mielistelijöiden tai kateellisten ihmisten.  

Haavoittuvuus ei ole voittamista tai häviämistä vaan rohkeutta olla mukana kun lopputulokseen ei voi vaikuttaa. On ihmisiä, jotka puhuvat asioita mutta eivät pysty selvittämään niitä ja ottamaan niistä vastuuta, kohtaamaan toisia ihmisiä joita ovat kohdelleet huonosti. Mutta haavoittuvuus on sitä, että uskaltaa sanoa mitä tuntee, silläkin uhalla että lopputulos ei ole mieleinen itselle. Uskaltaa sanoa ensin toiselle että rakastaa, tai uskaltaa puhua syvimmistä tunteistaan, peloistaan tai ajatuksistaan. Tai yksinkertaisesti lähteä toteuttamaan unelmaansa ilman että tietää mitä tuleman pitää. Olen itse elänyt tällaisen filosofian mukaan kymmenen vuotta. Olen tehnyt asioita joita olen pelännyt silläkin uhalla, että epäonnistun. Olen onnistunut mutta myös epäonnistunut. 

Brene Brown sanoo, että haavoittuvuus ei ole heikkous vaan itse asiassa tarkimpia tapoja mitata rohkeutta. Ja vielä jos ei toteuta rohkeasti unelmiaan ja ota silloin tällöin rohkeana vastaan epäonnistumisia, silloin ei tarvitse olla kiinnostunut muiden palautteesta omaa työtään kohtaan. 

Minkä takia sitten pitäisi olla haavoittuvainen? Haavoittuvuus on kuin kovan tunteen pehmeä sisus. Häpeä, pelko, katumus, pula. Miksi tuntea näitä tunteita ja antaa vielä muiden nähdä ne itsessään? Ihmiset eivät halua olla haavoittuvaisia, haluamme suojata itsemme. Haluamme pysyä turvassa. Suojan kanssa on se ongelma, että haavoittuvuus on niin rakkauden, yhteenkuuluvuuden kuin ilonkin keskipiste, mutta myös niiden syntymäpaikka. Ihmiset yhä enemmän nykypäivänä eivät uskalla rakastaa tai ole kykeneviä selvittämään asioita koska pelkäävät haavoittuvuutta. He mieluummin tuntevat tuskaa tai katumusta kuin uskaltavat laittaa itsensä peliin. 

myöhäinen iltaulkoilu lapsen ja koiran kanssa yksi parhaita hetkiä lomalla

Olen miettinyt paljon tällä viikolla onnellisuutta ja sitä mikä tekee onnelliseksi, sillä olen ollut todella onnellinen. Pienistä asioista. Olen kirjoittanut paljon blogissakin aiemmin onnellisuudesta ja mikä siihen johtaa. Tämän päivän Hesarissa oli myös juttua hyvästä elämästä. Onnellisuuteen liittyy yhteenkuuluvuuden tunne, ja tuossa "On rohkeuden aika" -dokumentissa puhuttiin siitäkin mielestäni aivan mielettömän upeasti. Yhteenkuuluvuus tulee sisimmästämme. Me haluamme yhteenkuuluvuutta. Brownin tutkimuksen mukaan yhteenkuuluvuuden vastakohta on joukkoon sopiminen. Se on arviointia ja sopeutumista. "Näin minun pitää puhua ja olla. Näin pitää välttää sanomasta. Tältä pitää näyttää." Se on joukkoon sopimista. Yhteenkuuluvuus tarkoittaa ensin itsensä hyväksymistä. Puhumista omin sanoin, ja ettei petä ikinä itseään muiden tähden. Todellinen yhteenkuuluvuus ei vaadi itsensä muuttamista, vaan itsenään olemista. Se on haavoittuvuutta. Olen päättänyt olla jatkossakin sellainen. Kaiken uhalla. Ja tämän pitkän listan perällä on ilo.

Minun mielestäni on joka kerta niin mahtavaa kun ihmiset kuuntelevat sydäntään ja alkavat toteuttaa unelmiaan rohkeasti. Mutta usein heidän puheistaan paistaa pelko siitä, että voiko sitä hyvää fiilistä näyttää ja saako iloa onnistumisestaan tai mistä tahansa tuntea. Pelkäämme tuntea iloa. Vanha sananlaskukin sanoo: Se kel onni on, se onnen kätkeköön. Pelkäämme sitä, että kun annamme itsemme tuntea iloa, jokin riistää sen meiltä tai jotain pahaa tapahtuu. Voisi sanoa, että hienojen asioiden keskellä olemme kuin tragedian kenraaliharjoituksessa. Olen itsekin miettinyt viime aikoina sitä, miten taipuvainen on ajattelemaan, että nyt kun sitä on elämänsä parhaassa kunnossa, varmasti kohta tapahtuu jotain. Se on meille luonnollista. Tai kun rakastamme kovin lastamme tai lemmikkiämme, pelkäämme että heille tapahtuu jotain tai heidät riistetään meiltä. Tai ajattelemme, että kun perheellä on kaikki hyvin ja koti on kunnossa, kohta varmasti sattuu jotain. Ihminen on taipuvainen tällaiseen ajatteluun, tutkimusten mukaan 95 prosenttisesti. 

Mietin itse asiassa tätä asiaa tämän kevään aikana paljon. Olin ikionnellinen ottamastani koiranpennusta, mutta taustalla oli jatkuva huoli siitä että koiralle sattuu jotain. Okei, Tami on ollut selvästi keskivertokoiraa hasardimpi versio ja alku hänen kanssaan oli tapahtumarikkaampaa kuin monella muulla koiranomistajalla. NLP-koulutuksen tutustumisillassa ollessani siellä tehtiin harjoitus. Piti valita jokin tunne, negatiivinen tai positiivinen. Valitsin itselleni tunteeksi huolen koirasta joka oli silläkin hetkellä kotona yksin. Olin miettinyt sitä miksi koen niin valtavaa huolta hänestä. Harjoituksessa tämä tunne piti hyväksyä ja sitten odottaa seuraavaa tunnetta joka itseen tulisi hyväksyttyään ensimmäisen tunteen. Seuraava tunne mikä minulle tuli oli menettämisen pelko. Pelkäsin menettäväni tämän rakkaan otuksen koettuani jo muitakin menetyksiä, menettäessäni rakastamiani ihmisiä. Seuraava tunne tämän jälkeen mikä mieleeni tuli oli se tunne mitä tarvitsen, rakkautta. Miksi koin menettämisen pelkoa? Koin sitä sen vuoksi koska pelkäsin menettäväni sen viimeisenkin (kärjistetysti) joka minusta välittää. Kun ymmärsin tämän asian, hävisi huoli koiran selviämisestä lähes kokonaan. Mutta ylipäätään se, että myöntää itselleen jotain mitä tarvitsee ja uskaltaa kohdata kokemansa tunteet mitä kokee ja tuntee. Tämän kirjoittamistakin mietin pitkään tänne, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa siitä. Tuon harjoituksen myötä olen osannut olla vieläkin aidompi ja haavoittuvaisempi ja huomannut saavani enemmän rakkautta tai olen osannut vastaanottaa sitä paremmin. 

Laitan myös teille tämän harjoituksen mallin tänne blogiin tunteiden vastaanottamisesta ja hyväksymisestä. Tämä oli nimittäin itselleni todella avartava kokemus. Tunteen voi aina painaa pois tai sivuuttaa. Kuinka moni meistä torjuu tunteensa? Voimme myös vatvoa, pohtia ja analysoida asiaa ja näin kasvattaa tunnetta ja pahentaa oloa. Tai voimme ottaa tunteen vastaan ja joskus päällimmäinen tunne ei olekaan se, mistä on kysymys. Voi olla vaikka ensin väsymys, väsymyksen takaa voi tulla huolestuminen ja lopulta vastuunkantaminen. Omassa tapauksessani ensin oli huoli, sitten menettämisen pelko ja sitten rakkauden vastaanottaminen. 

Parasta harjoitus on tehdä niin, että saat jonkin toisen ihmisen lukemaan sinulle tämän jotta voit keskittyä itse harjoitukseen. 

Tunnemeditaatio:

1. Ota mukava istuma-asento ja havainnoi omaa kehoasi. Huomaa, mikä tunne sinulla on päällimmäisenä ja missä kohtaa se tuntuu. Se voi olla jokin tuttu tunne tai sitten jokin epämääräinen, jota et välttämättä edes osaa nimetä. 

2. Anna tunteelle lupa tulla. Voit sanoa sille mielessäsi että "Mä huomaan sut. Sä saat olla siellä. Tervetuloa." Voi olla, että sulle nousee mieleen jokin kuva, asia, henkilö tai tilanne. Voit antaa sen tulla ja sitten liukua pois. Keskity tunteeseen ja huomaa se analysoimatta. On mielenkiintoista huomata, miten se tulee ja millaiselta se tuntuu. 

3. Kun olet ottanut tunteen vastaan, anna sen astua syrjään, liueta, haihtua, laimentua ja huomaa mikä tunne tulee seuraavaksi. se voi olla jokin tuttu tunne tai epämääräinen tuntemus. Voit nimetä sen väljästi, mutta sekään ei ole välttämätöntä. 

4. Anna sillekin lupa tulla täysin, kokonaan. Jos mieleesi nousee jokin asia, anna sen haihtua pois analysoimatta tai pohtimatta sitä. Kun tunne taas laimenee tai alkaa siirtyä syrjään, voit taas huomata millainen tunne tulee seuraavaksi. 

5. Jatka tunteiden vastaanottamista niin kauan, kunnes tulee jokin myönteinen tai rauhallinen tunne. Yleensä sellainen on 4-5 tunne. Voit lopettaa siihen. 

Tunnemeditaatio (lähde Tuula Masalin NLP Practitioner 2019 ja psykologi, psykoterapeutti ja NLP-kouluttaja Veli-Matti toivonen, NLP Practitioner koulutus, Marja Kokkonen: Jyväskylän yliopisto, väitöskirja: aikuisiän tunteiden säätely ja fyysinen terveys).

Tällaisissa fiiliksissä täällä torstaita. Ihanaa viikkoa ja lomaa teille jotka lomailette myös. Aina ei tarvitse tehdä ja suorittaa vaan voi myös pysähtyä ja nauttia pienistä asioista. 

P.S. Ota Instasta talteen eilinen postaus: kesäinen kahvakuulatreeni @sportsladyh