Aika ajoin elämä tuntuu olevan hankalaa, ja tänä päivänä niin monet ovat tosi stressaantuneita. Mäkin olin joskus. Erittäin stressaantunut. Joskus en töissä pystynyt seisomaan suorassa, kun vatsaa sattui niin paljon. Ja kyllä mä joskus olen edelleen stressantunut. Mutta paljon vähemmän ja ihan eri tavalla. "Asioita" aina tulee, mutta niistä pitää joka kerta yrittää selvitä. Sitä se elämä on. Mutta nyt se on erilaista. Ja aika kamalista ja surullisistakin asioista sitä ihminen lopulta selviää.
Mutta ei ole ihme, että uupumusta on niin paljon. Koko ajan vaaditaan enemmän ja enemmän töissä ja elämää katsellaan välillä "Instagramin linssin läpi". Elämä tuntuu toisilla olevan yhtä kilpailua ja kateutta. Tuntuu, että tästä maailmasta puuttuu toisilta hyväntahtoisuutta ja inhimillisyyttä.
Mennäänpä ensin tähän jälkimmäiseen. Tiedättekö miksi mä rakastan juuri mun työtä? Saan olla inhimilllinen. Saan olla juuri sellainen Hanna kuin olen. Minulla ei ole erillistä työminää ja erillistä kotiminää. Olen varmaan yhtä hassu ja leppoisa molemmissa. Tai miten nyt kukin minut kokee? Toki tiukkakin. Pakko olla. Mutta jos ihminen halkaistaan kahtia, hän voi huonosti. Ei kukaan voi laittaa ihmisyyttään syrjään ja olla pelkkä työntekijä. Jos sitä yrittää, niin oma ihmisyys alkaa hajoilla, ja silloin se sitoo enemmän voimavaroja kuin itse työ. Ei siitä väsy jos tekee paljon töitä. Periaatteessa. No väsyyhän joo varmasti siitäkin, mutta enemmänkin väsyy siitä, että ollaan jotain muuta kuin ollaan oikeasti. Tämän uskon olevan se suurin syy uupumukseen. Tähän asiaan voi törmätä niin työympäristössä kuin parisuhteessakin. En ole koskaan pitänyt ajatuksesta, että ihminen olisi työvoimaa jota tulee liikutella tai manipuloida. En töissä enkä parisuhteessa. Toista pitää kunnioitaa ja kuunnella. Silloin on hyvä olla, ja silloin uskaltaa myös olla luova. Ja näin seuraa myös se paljon puhuttu työn ilo. Tai elämän ilo?
Mutta ennen kaikkea mä olen niin kiitollinen, että viimeisten vuosien aikana olen jotenkin päässyt enemmän kiinni siihen mitä on hyväntahtoisuus. Tämä olisi asia, joka erityisesti suomalaisilla olisi petrattavissa. Ja älkää käsittäkö väärin. En ole joutunut nyt minkään pahansuovan ihmisen maalitauluksi enkä nyt halua kehua itseäni kamalan upeaksi ihmiseksi. Tarkoitan vain sitä että ihminen voi onneksi kehittyä.
No mitä sitten on hyväntahtoisuus? Se, että tahtoo toiselle hyvää. Mikä tekee sen mahdolliseksi? Se, että itsellä on hyvä olla. Silloin nimittäin sietää sitä, että toinen saa jotain hyvää, eikä vain siedä, vaan tahtoo sitä, eikä vain tahdo vaan jopa toimii sen eteen. Jos itsellä ei ole mitä tarvitsee, toiselle menevä on uhka. Silloin muut ovat kilpailijoita. Ja tästä se ah niin ihana suomalainen kateuskultuuri syntyy! Kateus on sitä, että joku toinen saa sitä mitä itse haluaisi, mutta mitä ei kykene sallimaan itselleen. Sanotaan, että tämä tunne nousee häpeästä. Häpeä on omien tarpeiden ja tunteiden mitätöimistä. Häpeään sidottu ihminen ei voi sallia itselleen hyvää, sillä hän ei koe olevansa sen arvoinen.
Mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja aina pitäisi muistaa kohdella ihmisiä hyvin. Juuri ne "ikävimmät ihmiset" ehkä tarvitsevat eniten sitä hyvää kohtelua ja inhimillisyyttä. Elämässä olen huomannut sen toimivan aika usein. Ensin ehkä ikävistä ihmisistä kuoriutuu se ihana ja avulias ihminen, kun häntäkin kohdellaan mukavasti ja hyvin. Mutta tämä vaatii itseltä niin paljon. Pitää laskea kymmeneen ja tukahduttaa se savu nousee korvista.
No tällainen paasaus tähän loppuviikkoon. Sisäinen ajattelijani pääsi taas valloilleen kun illan pimeinä tunteina kun kotiin laskeutui hiljaisuus. Tuntuipa hyvältä pukea ajatukset tähän sanoiksi! Olen vain paljon viime aikoina miettinyt näitä asioita. Ehkä eniten sen vuoksi miten ihmiset aamuruuhkassa käyttäytyvät. Joka aamu siellä on niitä pölöjä jotka kiilaavat, eivät anna tietä, näyttävät keskaria, tööttäävät ja lopulta ajavat auton toisen viereen ja heristävät nyrkkiä? Minkä vuoksi? No ei kyllä siksi, että olisi parempi olla minuuttia aikaisemmin töissä. Ei. Kyllä se jostain muusta johtuu. Sen myötä aloin miettiä sitä olotilaa, mikä "tavallisessa työympäristössä" vallitsee. Jatkuvasti myös kuulee ympärillä tarinoita siitä miten töissä uuvutaan ja ihmiset oikeasti voivat huonosti. Jotenkin haluaisin tässäkin asiassa auttaa ja blogin ja oman tarinan avulla ehkä olen onnistunutkin tai tulen onnistumaan? Toivoisin niin. Lopulta nimittäin huonovointisuus voi tuhota terveyden.
Suomessa on erinomaista johtajuutta paljon, mutta edelleen peräänkuulutan sitä inhimillisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Siinä olisi edullinen keino kaikenlaisiin säästötoimenpiteisiin. Terveydenhuoltoon kun menee yrityksiltä aika iso siivu. Tässä edullinen säästökeino. Olkaa enemmän inhimillisiä ja hyväntahtoisia. Ihanaa tulevaa viikonloppua kaikille ja hyvää perjantaita!
Mutta ei ole ihme, että uupumusta on niin paljon. Koko ajan vaaditaan enemmän ja enemmän töissä ja elämää katsellaan välillä "Instagramin linssin läpi". Elämä tuntuu toisilla olevan yhtä kilpailua ja kateutta. Tuntuu, että tästä maailmasta puuttuu toisilta hyväntahtoisuutta ja inhimillisyyttä.
Mennäänpä ensin tähän jälkimmäiseen. Tiedättekö miksi mä rakastan juuri mun työtä? Saan olla inhimilllinen. Saan olla juuri sellainen Hanna kuin olen. Minulla ei ole erillistä työminää ja erillistä kotiminää. Olen varmaan yhtä hassu ja leppoisa molemmissa. Tai miten nyt kukin minut kokee? Toki tiukkakin. Pakko olla. Mutta jos ihminen halkaistaan kahtia, hän voi huonosti. Ei kukaan voi laittaa ihmisyyttään syrjään ja olla pelkkä työntekijä. Jos sitä yrittää, niin oma ihmisyys alkaa hajoilla, ja silloin se sitoo enemmän voimavaroja kuin itse työ. Ei siitä väsy jos tekee paljon töitä. Periaatteessa. No väsyyhän joo varmasti siitäkin, mutta enemmänkin väsyy siitä, että ollaan jotain muuta kuin ollaan oikeasti. Tämän uskon olevan se suurin syy uupumukseen. Tähän asiaan voi törmätä niin työympäristössä kuin parisuhteessakin. En ole koskaan pitänyt ajatuksesta, että ihminen olisi työvoimaa jota tulee liikutella tai manipuloida. En töissä enkä parisuhteessa. Toista pitää kunnioitaa ja kuunnella. Silloin on hyvä olla, ja silloin uskaltaa myös olla luova. Ja näin seuraa myös se paljon puhuttu työn ilo. Tai elämän ilo?
Mutta ennen kaikkea mä olen niin kiitollinen, että viimeisten vuosien aikana olen jotenkin päässyt enemmän kiinni siihen mitä on hyväntahtoisuus. Tämä olisi asia, joka erityisesti suomalaisilla olisi petrattavissa. Ja älkää käsittäkö väärin. En ole joutunut nyt minkään pahansuovan ihmisen maalitauluksi enkä nyt halua kehua itseäni kamalan upeaksi ihmiseksi. Tarkoitan vain sitä että ihminen voi onneksi kehittyä.
No mitä sitten on hyväntahtoisuus? Se, että tahtoo toiselle hyvää. Mikä tekee sen mahdolliseksi? Se, että itsellä on hyvä olla. Silloin nimittäin sietää sitä, että toinen saa jotain hyvää, eikä vain siedä, vaan tahtoo sitä, eikä vain tahdo vaan jopa toimii sen eteen. Jos itsellä ei ole mitä tarvitsee, toiselle menevä on uhka. Silloin muut ovat kilpailijoita. Ja tästä se ah niin ihana suomalainen kateuskultuuri syntyy! Kateus on sitä, että joku toinen saa sitä mitä itse haluaisi, mutta mitä ei kykene sallimaan itselleen. Sanotaan, että tämä tunne nousee häpeästä. Häpeä on omien tarpeiden ja tunteiden mitätöimistä. Häpeään sidottu ihminen ei voi sallia itselleen hyvää, sillä hän ei koe olevansa sen arvoinen.
Mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja aina pitäisi muistaa kohdella ihmisiä hyvin. Juuri ne "ikävimmät ihmiset" ehkä tarvitsevat eniten sitä hyvää kohtelua ja inhimillisyyttä. Elämässä olen huomannut sen toimivan aika usein. Ensin ehkä ikävistä ihmisistä kuoriutuu se ihana ja avulias ihminen, kun häntäkin kohdellaan mukavasti ja hyvin. Mutta tämä vaatii itseltä niin paljon. Pitää laskea kymmeneen ja tukahduttaa se savu nousee korvista.
No tällainen paasaus tähän loppuviikkoon. Sisäinen ajattelijani pääsi taas valloilleen kun illan pimeinä tunteina kun kotiin laskeutui hiljaisuus. Tuntuipa hyvältä pukea ajatukset tähän sanoiksi! Olen vain paljon viime aikoina miettinyt näitä asioita. Ehkä eniten sen vuoksi miten ihmiset aamuruuhkassa käyttäytyvät. Joka aamu siellä on niitä pölöjä jotka kiilaavat, eivät anna tietä, näyttävät keskaria, tööttäävät ja lopulta ajavat auton toisen viereen ja heristävät nyrkkiä? Minkä vuoksi? No ei kyllä siksi, että olisi parempi olla minuuttia aikaisemmin töissä. Ei. Kyllä se jostain muusta johtuu. Sen myötä aloin miettiä sitä olotilaa, mikä "tavallisessa työympäristössä" vallitsee. Jatkuvasti myös kuulee ympärillä tarinoita siitä miten töissä uuvutaan ja ihmiset oikeasti voivat huonosti. Jotenkin haluaisin tässäkin asiassa auttaa ja blogin ja oman tarinan avulla ehkä olen onnistunutkin tai tulen onnistumaan? Toivoisin niin. Lopulta nimittäin huonovointisuus voi tuhota terveyden.
Suomessa on erinomaista johtajuutta paljon, mutta edelleen peräänkuulutan sitä inhimillisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Siinä olisi edullinen keino kaikenlaisiin säästötoimenpiteisiin. Terveydenhuoltoon kun menee yrityksiltä aika iso siivu. Tässä edullinen säästökeino. Olkaa enemmän inhimillisiä ja hyväntahtoisia. Ihanaa tulevaa viikonloppua kaikille ja hyvää perjantaita!
Much love
Hanna
Me ollaan niin oltu samassa veneessä kirjaimellisesti, että tiedän todellakin mistä puhut. Mulla mahtuu työvuosiin paljon hyviä kokemuksia, mutta sitä ihmisen loppuunajamista myös.
VastaaPoistaKateus taas on asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Se on juuri sitä mitä kuvailit; ei sallita toiselle hyvää, jos sitä itselläkään ei ole. Niin kuin se olisi mitenkään itseltä pois, jos jollain pyyhkii hyvin? Käsittämätöntä, että ihmiset viitsivät tuhlata energiaansa moiseen.
Mä yritän kovasti pyrkiä kohti sellaista elämää ja sellaista työtä mitä oikeasti haluan tehdä ja tässä kohtaa voin ehkä tuota "kateus" sanaa käyttää ja todeta, että tuosta sun selkeästä palosta omaan työhösi olen hiukka kateellinen, hyvällä tavalla! Haluan tuntea just niin kuin sä: rakastaa sitä mitä tekee. Mä oon kovaa vauhtia matkalla sitä kohti, piti vaan ensin löytää se oma palo! :)
@Blondi
PoistaJa ihan älyttömästi niitä hyviä hetkiä mahtui myös siihen entiseen duuniin. Ihanat työkaverit ja hyvät edut ja mukava meininki siellä loppujen lopuksi oli. Mutta kyllä mä aina sitä mietin mikä musta tulee isona :) en olisi ikinä uskonut että löysän unelmani. Säkin olet omaasi matkalla ja se löytyy kun sen aika on. Pitää vain uskoa siihen! Ihanaa viikonloppua.
Itse koin "työhelvetin" ihan vasta. Aloitin uudessa työpaikassa jossa olin vieläpä ainut nainen. Työ olisi voinut sinällään olla ihan ok, mutta työkaverit tekivät olostani helvettiä. Työ oli hektistä ja siinä toimittiin periaatteessa koko ajan porukalla. Työkavereita oli 8, joista 3 oli mukavaa, mutta loput sosiaalisesti omituisia (jos näin voi sanoa). En saanut kysymyksiini vastauksia, joka johti siihen, että tein virheitä. Virheitä tehtyäni, sain yleensä "huudot" päälle, että "kuka on taas mokannut?". Siellä siis syyllistettiin toisia koko ajan, eikä kannustusta todellakaan saanut. Osa työntekijöistä oli myös agressiivisia ja haukkuivat toisia työkavereita/asiakkaita selän takana, välillä jopa naamatusten. Että sellainen mahtava työympäristö.
VastaaPoistaSeurauksena tästä oli omalla kohdalla uupuminen. Kuka nyt jaksaisi itkeä joka päivä kun lähtee töistä? Lopulta sain eräänä päivänä paniikkikohtauksen kotona ja totesin, että en enää mene sinne. Mielenterveys kärsi tässä työssä olon aikana ja sieltä toivutaan vieläkin. Sain onneksi muita töitä, mutta en pysty vieläkään tekemään täyttä viikkoa, koska uupuminen valtaa minut melkein hetkessä.
Omakohtainen kokemus siis osoittaa, että kyllä niitä työhelvettejä löytyy. Ja vieläpä monesta paikasta. Työilmapiirin voi pilata vain yksikin henkilö :) Onneksi kuitenkin uskaltauduin irtautua helvetistä ja alan toivuttuani etsimään uusia uria elämään!
Itse koin "työhelvetin" ihan vasta. Aloitin uudessa työpaikassa jossa olin vieläpä ainut nainen. Työ olisi voinut sinällään olla ihan ok, mutta työkaverit tekivät olostani helvettiä. Työ oli hektistä ja siinä toimittiin periaatteessa koko ajan porukalla. Työkavereita oli 8, joista 3 oli mukavaa, mutta loput sosiaalisesti omituisia (jos näin voi sanoa). En saanut kysymyksiini vastauksia, joka johti siihen, että tein virheitä. Virheitä tehtyäni, sain yleensä "huudot" päälle, että "kuka on taas mokannut?". Siellä siis syyllistettiin toisia koko ajan, eikä kannustusta todellakaan saanut. Osa työntekijöistä oli myös agressiivisia ja haukkuivat toisia työkavereita/asiakkaita selän takana, välillä jopa naamatusten. Että sellainen mahtava työympäristö.
VastaaPoistaSeurauksena tästä oli omalla kohdalla uupuminen. Kuka nyt jaksaisi itkeä joka päivä kun lähtee töistä? Lopulta sain eräänä päivänä paniikkikohtauksen kotona ja totesin, että en enää mene sinne. Mielenterveys kärsi tässä työssä olon aikana ja sieltä toivutaan vieläkin. Sain onneksi muita töitä, mutta en pysty vieläkään tekemään täyttä viikkoa, koska uupuminen valtaa minut melkein hetkessä.
Omakohtainen kokemus siis osoittaa, että kyllä niitä työhelvettejä löytyy. Ja vieläpä monesta paikasta. Työilmapiirin voi pilata vain yksikin henkilö :) Onneksi kuitenkin uskaltauduin irtautua helvetistä ja alan toivuttuani etsimään uusia uria elämään!
@anonyymi
VastaaPoistaTuo on varmasti ollut aivan kamalaa. Itse olin yhdessä työpaikassa kerran kolmei viikkoa. Koeajalla sanoin itseni irti ilman tietoa uudesta työstä. Onneksi sain sellaisen melko heti. Mutta tiesin että olisin masentunut täysin... Tulin itkien töistä joka päivä silloin. Sulla on täytynyt olla niin inhottavaa. Hyvä että uudet tuulet puhaltavat ja töissä on nyt mukavaa. Kiitos kun jaoit tarinasi. Kaikkea hyvää ja ihanaa viikonloppua!
ihana postaus! osuit suoraan akilleskantapäälleni (vaikka kannan vain omaa vastuutani, enkä kokonaisen perheen). rauhallista viikonloppua sinullekin :)
VastaaPoistaKiitos Jenny! Mulle on niin merkityksellistä kun te reagoitte ja laitette fiiliksiä tänne. Ja aina kiva kuulla etenkin tällaisen postauksen jälkeen.
PoistaIhanaa viikonloppua :)
Kunpa ihmiset tajuais, että kun tekee jollekin hyvää, sen yleensä sitten saa takaisin itsekin tavalla tai toisella.
VastaaPoistaItsekin ruuhkasuomessa asuneena, koin tosi paljon töykeää kohtelua, jopa kampaaja alkoi haukkua minua kun vähän myöhästyin! Eihän toki siellä kaikki töykeitä ole, mutta keksin asiaan selityksen: se on niin iso paikka, että pienemmällä todennäköisyydellä et törmää enää niihin ihmisiin joille olet ollut töykeä... Varmaan se kiire ja ihmisten paljous ahistaa siellä ihmisiä.
On toki täälläkin töykeyttä. Eilen viimeksi joku mummo ohitti mut uimahallin kassajonossa. Tuli ovesta ja suoraan käveli mun ohi :( isoon ääneen vain totesin, että jaa, että näin sitä vaan ohitellaan.
Yritetään itse olla rauhallisia ja ystävällisiä! Ihmisille jotka valittaa kiirettä, vastaan, että mihin sitä on kiire, valamiissa maailmassa :)