Kuinka minusta tuli Sports Lady - alanvaihtoni

Tiedättekö kun toisilla ihmisillä on unelma-ammatti. He tekevät työtä jota täydestä sydämestään rakastavat. Musta ei tullut koskaan näyttelijää niin kuin äidistä. Lääkäriksikään en olisi pystynyt niin kuin isä. Yökötti ja inhotti kaikki missä vähänkin näkyi verta tai jotain. Näyttelemistä on kokeiltu muutamassa näytelmässä ja tv-sarjassa tai leffassa nuorempana. Lääkäriasemalla istuin koulun jälkeen respassa vastaanotossa. Lukion jälkeen olisin lähtenyt Ruotsiin hevosen kanssa ratsastamaan, mutta äiti ei onneksi päästänyt. Koska en tiennyt mitä halusin niin pidin välivuoden ja olin töissä. Senkään jälkeen en tiennyt miksi halusin isona. Menin kauppikseen lukemaan markkinointia ja viestintää. Eikä aavistustakaan miksi halusin tulla! 

Valmistuttuani pääsin töihin IT-alan yritykseen ja se oli aivan uusi maailma. Tein ensin markkinointisihteerin töitä. Sitten markkinointiviestintäpäällikön. Olin reilu parikymppinen. Sitten näin Hesarissa ilmoituksen, että Helsingin Pörssi hakee Johdon Assistenttia. Sinne mä hain ja pääsin. Vieläkään en tiennyt mikä musta tulisi isona. Ei ainakaan meklari. Suoritin Pörssin Meklaritutkinnonkin laki- ja sääntöosuuksineen pari vuotta töissä olon jälkeen. Olin ensin johdon assistentti ja lopulta toimitusjohtajan assistentti. Sitten kuuden vuoden jälkeen jäin äitiyslomalle. Elämä oli aina pyörinyt jotenkin työn ympärillä ja moni sosiaalinen juttu liittyi työhön. Iso osa elämästä lähti johonkin. Sain myös etäisyyttä asioihin ja huomasin, että työn tekemisessä "ilman sydäntä" ei ole mitään järkeä. Kukaan ei sinua muista kun työpaikalta lähdet pois ja kukaan ei siitä palkintoa anna vaikka uhraisit kaiken aikasi työlle. En tarkoita että työni Pörssissä olisi ollut sillä tavalla merkityksetöntä. Päin vastoin. Se oli upea työpaikka missä oli valtavan upeita ja viisaita tyyppejä. Opin niin paljon ja sain tehdä töitä upeiden ihmisten kanssa. Sain ottaa vastuuta ja minuun luotettiin! Sain mielekkäitä työtehtäviä! Mutta homma tuntui niin "kylmältä". Yli kymmenen vuoden toimistovuoden jälkeen näin miten työ söi ihmisiä. Palkankorotus ei korvaa jos työ ei ole mielekästä. Enemmin tai myöhemmin on työhönsä yhtä tyytymätön kuin ennenkin jos asiat eivät muutu.  Toivoin aina, että keksisin sen "mun jutun". Kotiäitiäkään musta ei olisi tullut. Rakastan lastani yli kaiken, mutta puolitoista vuotta kotona oli ihan tarpeeksi. Mulla on oltava se oma juttu myös ja olen aina halunnut pärjätä omillani!

GB'llä treeniä

Sitten 2010 keväällä mä laitoin korkin kiinni. En juonut pisaraakaan firman bileissä tai muuallakaan, minne aina kuului se "lasillisen" tai parin ottaminen. En ottanut kotonakaan viiniä ruuan kanssa. Mua enemmän ärsytti se ainainen "pullojen kanssa heiluminen". En tarkoita, että olisin jotenkin juonut paljon mutta alkoholi kuului koko ajan jollain tavalla elämään. Laitoin ruokavalion uusiksi ja yhtäkkiä elämä oli paljon mukavampaa. Kilojakin karisi. Olin pirteämpi kuin koskaan! Sitten tästä eteenpäin on luettavissa siitä MeNaiset Sportin jutusta, kuinka autoin ystävääni Katjaa virkeämmän ja kevyemmän olon saavuttamisessa. Se ilo minkä toisen onnistuessa koin, oli jotain aivan mahtavaa! Tällaista kun voisi tehdä työkseen! Vuonna 2010 sain myös ensimmäisen SM-hopean tanssikisoissa ja samana vuonna joulukuussa ensimmäisen MM-kullan. Se oli merkityksellinen vuosi. Heräsin moneen asiaan muutenkin tämän vuoden aikana ja elämän arvot menivät uusiksi.

Kuitenkin sitten eräänä sunnuntaina riippukeinussa maatessani kesällä keksin mikä musta tulisi isona. Personal Trainer. Sitä Katjakin oli sanonut. Googlasin heti missä voin opiskella. Oli yksi vaihtoehto, jossa pystyisin suorittamaan opintoja työn ohella jättämättä perhettäni "oman onnensa nojaan" pitkäksi ajaksi. Kuitenkin takaraivossa jyskytti ajatus, etten voi kolmekymppisenä "yhtäkkiä seota" ja mennä opiskelemaan. Ei tullut hirveästi kannustakaan tähän. Mä olen ihminen joka innostun valtavasti kun keksin jotain uutta! Yleensä mulle on ihan nuoresta asti iskostunut päähän, että pitää tehdä sitä mikä on järkevää. Harrastaa voisi muutenkin. Ei meillä ollut rahaa kun olin lapsi. Ja näköjään kolmikymppisenä lähipiirin kannustus oli samaa luokkaa vaikka sitä rahaa oli. Pelkäävätkö ihmiset, että joku on onnellinen? Soitin Katrille ja vaahtosin puhelimessa ihan intona! Hän lupasi tarkistaa minulta alkuviikosta olenko soittanut sinne kouluun. Sitten seuraavana tiistaina tuijotin töissä exceliä ja puhelin soi. Katri kysyi olinko jo soittanut sinne kouluun. En ollut. No sen puhelun jälkeen mä soitin. Onneksi toinenkin ystävä kannusti minua tässä. Kurssi olisi alkanut perjantaina ja en kuulemma ehtinyt mukaan, sillä materiaalit on jo postitettu kaikille kurssilaisille. Jos haluaisin mukaan minun olisi tehtävä koko koulutusputki. "Hyvä on", sanoin. "Teen sen koko jutun!" Lähdin hakemaan oppikirjoja siltä seisomalta. "Varattu", koodasin työpuhelimeen. Ei mulla mitään rahaa tähän ollut eikä aavistustakaan mitä esimies sanoo, jos olen joka toinen perjantai pois puoli päivää? Eikä siinä ehtinyt aviomiehellekään kertoa (olin jo toki hänelle siitä vouhkannut sunnuntaina). Mutta päätin, että asiat järjestyy kun tarpeeksi haluaa! No rahoitus järjestyi kun lainasin rahat, ja vapaatakin sain. 

mun vetämä eka kahvakuulatunti opiskelukavereille

Sitten ne opinnot alkoivat ja olin intoa täynnä. Loppuvuonna kuitenkin koin jotain ei niin miellyttävää (näin sillä hetkellä ajattelin). Minulla oli kehityskeskustelu ja olin valmistautunut siihen huolella. Poikkeuksellisesti tämä pidettäisiin neuvotteluhuoneessa. Nyt soivat hälytyskellot. Mulla oli uusi esimies ja eka kehityskeskustelu. Meillä oli pitkään jaettu "paketteja". Ihmisiä vain katosi! Yhtäkkiä joku ei tullut töihin. Ja näin siitä mun kehityskeskustelusta tuli toisenluonteinen keskustelu. Tuntui tosi pahalta ja arvottomalta. Vaikka ymmärsin ettei se ollut henkilökohtaista. Olin jo vuoden toivonut tätä! Lottovoittohan tää oli. Tunne oli samaan aikaan se lottovoittajan olo ja samalla jotenkin tosi epäonnistunut. Mutta enemmän kuitenkin se "lottovoittajan olo". Lopulta lähdin Pörssistä enemmän kuin tyytyväisenä eikä ollut tarvetta käyttää konsulttitoimiston palveluja uuden työn haussa. Mulla oli sellainen jo selkeänä mielessä. Kävin halimassa ja moikkaamassa kaikki jotka olivat paikalla! En halunnut olla "se joka vain katoaa". Paketin avulla minulla oli mahdollisuus toteuttaa unelmaani kun "palkka niin sanotusti juoksi melko pitkäänkin" enkä joutunut toisten armoille rahallisesti!

Sen sijaan että olisin masentunut asiasta otin ilon irti. Vaikka alussa kyllä oli tosi surkea olo! Päivä päivältä onnistuin näkemään enemmän ja enemmän ne valoisat puolet! Treenasin ja aloin kirjoittaa blogia! Olin aivan liekeissä lopulta. Äiti sanoi että tosta ei hyvää seuraa. Ajatukset pyöri alanvaihdossa koko ajan. Öisinkin. En saanut kunnolla nukuttua, kun olin niin innoissani. Aamulla lähdin aikaisin treenaamaan. Menin aika pienillä yöunilla pitkään. Miten paljon voi saada virtaa sellaisesta jutusta mitä on aina halunnut! Tästä tavallaan alkoi "huonolla tavalla" mun väsymyksen kierre vaikka unettomuus johtui vain positiivisista jutuista! 

Loppuvuodesta lähdettiin Istanbuliin lomareissulle. Siellä olimme menossa yhteen paikkaan, mutta myöhästyimme ratikasta. Onneksi. Muuten olisimme joutuneet keskelle luotisadetta. Huh miten lähellä! Puhelimet soivat kun kaverit kysyivät onko meillä kaikki kunnossa. Loppupäivä meni miettiessä mitä jos olisimme olleet siellä. Olin pitkään miettinyt mikä mun yrityksen nimi olisi. En halunnut mitään tyhmää nimeä väkisin. Sitten seuraavana aamuna olin aamulenkillä ja vanha setä huusi perääni "Sports Lady"! Siinä se oli! Kiitos!!! Nimi tippui suoraan eteeni sedän suusta! Jotenkin tästä hetkestä alkoi se että aloin pitää silmäni auki. Sports Lady!

Istanbulissa

Tällä reissulla palaset loksahtivat paikoilleen ja tiesin mitä haluan

Keväällä tämän jälkeen alkoi sitten tapahtua. Valmistuin. Kirjoitin blogia. Kiersin saleja ja verkostoiduin. Sitten mun piti kuitenkin olla "järkevä". Hieman painostuksen alaisena hain töihin yhteen toimistohommaan. Sain paikan kun en sitä halunnut. Olin duunissa kolme viikkoa ja otin sitten koeajalla loparit. Työympäristö oli tulehtunut ja ankea. Tulin itkien kotiin joka päivä. Sitten yhtenä maanantaina menin töihin ja sanoin että lopetan. Olisin varmasti jäänytkin tänne mutta paikka vain oli niin ankea! Harmitti vietävästi ja itkuhan siinä tuli kun selitin miksen voi jäädä! Olin tuhlannut heidän aikaansa turhaan. Muutaman itkun ja halauksen jälkeen lähdin ulos ovesta. Mutta teinpä lopulta kuitenkin mitä oma sydän sanoo, ja se hetki kun astuin toimiston ovesta ulos!!! Miten vapaa ja kevyt olo mulla oli! Tämän jälkeen olin muutaman kuukauden töissä eräässä koulutuspalveluja tarjoavassa urheilualan yrityksessä.   

Keväällä 2011 tasan viiden vuoden avioliitto hajosi. Toinen löysi uuden onnen. Se oli niin kamalaa vaikka olikin mennyt jo huonosti pitkään. Tunsin epäonnistuneeni täysin. Olin päättänyt mennä naimisiin vain kerran. Omat vanhemmat erosi kun olin pieni enkä halunnut samaa omalle lapselle. Lapsen vuoksi olin sinnitellyt yhdessä. Sitten kuitenkin erottiin ja ostimme uudet kodit ja vanha koti myytiin. Kauppa kuitenkin peruuntui. Ostaja oli sukulainen lähipiiristä enkä voinut käsittää miten joku (läheinen ihminen!) voi tehdä näin meille tai minulle. Uudet kodit oli ostettu. Yhtäkkäiä olin yksin ja velkaa oli vaikka muille jakaa. Olin suoraan sanottuna ihan kusessa. Onneksi oli äiti. Hän auttoi! Sillä hetkellä ei ollut töitä. Pesti liikunta-alan yrityksessä oli loppunut. Oli tosi tosi surkea olo. Mutta mun asenteella ei periksi anneta. Hain töitä ja laitettiin asunto uudelleen myyntiin. Mitä huonommin mulla aina menee, niin sitä enemmän yritän ja teen! Kämpästä tuli lopulta takkiin ja kunnolla mutta päästiin siitä lopulta kuitenkin eroon. Tässä vaiheessa ajattelin, että asiat on asioita ja raha on rahaa. Se on sama mitä siellä pankkitilin lainasaldo näyttää. Pääasia oli että kaikki olivat terveinä. Sitten parin päivän kuluttua kuulimme, että äidillä on syöpä. Olin aivan sumussa. Samaan aikaan aloitin smoothiebaarin vetäjänä ja tähän kaikkeen tuli tämä "pieni uranvaihdos". Olin innoissani uudesta työstä, mutta samaan aikaan painoi suuri suru.

Väsytti aivan järjettömästi! Raahauduin joka paikkaan puoliväkisin. Ajattelin, että väsyttääpä paljon nämä asiat. Auto jäi ex-miehelle ja vedin lasta pulkassa parin kilsan päähän tarhaan. Tiet oli hiekoitettu ja pakkasta liikaa. Ei paljon Pradan kassi olalla lämmittänyt. Syksyllä pyöräiltiin. Talossa ei ollut hissiä ja koti ylimmässä kerroksessa. Oli seisomatyö baarilla ja kävin jatkuvasti tukussa hakemassa isoja kuormia tavaraa baarille. Jalkapohjat särki! Painoa tuli lisää! Väsytti ja väsytti! 

Tämän lisäksi tein Sports Lady työtä. Vedin tunteja ja treenasin asiakkaita. Viikonloppuisin menin Poriin äidin luo. Tätä jatkui vuoden verran. Jossain vaiheessa puolen vuoden raatamisen jälkeen tajusin vähentää omia hommia ja vedin "vain" kahvakuulatunnit baarityön lisäksi. Alkukesällä 2012 tein kahvakuula DVD'n ja levynjulkkareita juhlittiin ennen juhannusta. Kesä 2012 vietettiin Porissa niin paljon kuin mahdollista ja silloin oli äidin viimeisiä hetkiä. Loppukesästä hän menehtyi vuoden taistelun jälkeen. Järjestimme veljen kanssa hautajaiset kaksin. Istuin hautaustoimiston edessä autossa ja annoin haastattelua Iltasanomiin rasvanpoltosta. En muista sanaakaan mitä sanoin toimittajalle.

Elokuussa 2012 

Sitten syksyllä alettiin myydä Porin kotia. Työt jatkui baarilla. Joulukuulle varasin kolmen viikon reissun Thaimaaseen. Oli pakko päästä nollaamaan! Tuijottamaan omaa napaa. Mä olen niin kiitollinen, että peruin kaikki kesän jutut ja viettiin kaikki mahdollinen aika äidin kanssa. En tehnyt sitä siksi, että olisi pitänyt vaan siksi että halusin. Mutta nyt tuntui siltä, että piti päästä jonnekin kauas! Enkä halunnut olla joulua Suomessa. Ei olisi ollut edes paikkaa minne mennä. Lapsen vuoro oli olla isällään. Muutama päivä ennen Thaikkureissua sain kuulla, että päivätyöni loppuu Helsingissä ja mut irtisanottiin kun baari lopetetaan. Tässä vaiheessa taas ajattelin, että kaikella on tarkoituksensa. Hyvillä mielin lähdin reissuun vaikka täytyy sanoa, että taas vähän ahdisti (hulluhan mä olisin jos ei olisi ahdistanut?).  

Reissusta palattuani aloin kokopäivätoimiseksi Sports Ladyksi. Ei ollut mielekästä tehdä mitään muuta. Nyt oli sen aika! Olin kehittänyt omaa yritystä nyt muiden töiden ohella pari vuotta ja oli aika tehdä päätös alkaa yrittäjäksi! Nyt tekisin vain yhtä työtä! Täysillä omaa yritystä! Ei tällä mitään ole siihen asti oikeasti tienannut. Mutta nyt oli ihan eri meininki. Laitoin taas tuulemaan! Tuli uudet nettisivut ja keskitin paukut täysillä omaan yritykseen! En sano, että tämä mikään kultakaivos on mutta olen onnistunut kuitenkin elättämään itseni ja lapsen. Alkuvuodesta kun tilanteet olivat vähän rauhoittuneet kaikkien murheiden kanssa niin väsymys vain jatkui. Valmennettavat laihtuivat ruokavalioillani, mutta omassa olemuksessa ei tapahtunut mitään. Karkkia en ollut syönyt aikoihin ja sitten yhtenä lauantaina lapsen kanssa syötiin irtokarkkeja. Sain niin kamalan olon näistä. Joka paikka kutisi ja oli ihan krapulainen olo! Varasin lääkärin ja selitin oireet ja kaikki muutkin vaivat mitä minulla oli. Otettiin samalla kilpirauhaskokeet. Ja sieltä se sitten löytyi, Kilpirauhasen vajaatoiminta. Hyvä että löytyi. Ihme että oli "vähän väsyttänyt".

Mun mielestä vuosi tähän asti on mennyt hienosti ja olen mielestäni pärjännyt muutenkin hyvin. Kun olen näistä kaikista jutuista tämän sairauden saattelemana vielä selvinnyt, niin voin sanoa että selviän mistä vaan. Se väsymys mitä syksyllä 2011 oli, oli jotain aivan käsittämätöntä! Nukahdin heti kun pääsin istumaan tai makuuasentoon! Asiat eivät varmasti tule olemaan helppoja vastaisuudessakaan ja kaikilla on aina ne omat murheet ja huolet, mutta nyt asiat alkavat kuitenkin jotenkin olla balanssissa ja palaset loksahtavat paikoilleen. 

En kirjoittanut tätä siksi, että hakisin tällä jotain hatunnostoa. Että mun huolet olisi jotenkin suurempia kuin muiden. Eivät ne ole. Monilla ihmisillä on niitä raskaita asioita ja niistä aina selvitään! Koko ajan on jotain. En ole ainoa. Emme me tiedä toistemme asioita. En mä ainakaan omia murheitani valita sosiaalisessa mediassa, vaan hiljaisuudessa laitan tuulemaan ja tilitän niistä parhaille ystäville. Kun pitää asenteen positiivisena ja uskoo itseensä niin silloin kaikki on mahdollista! Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Mua on ollut auttamassa niin ihania ihmisiä ja olen onnellinen jos olen voinut myös itse olla muille avuksi. Halusin vain kertoa sen, että asiat eivät aina ole niin helppoja ja mustavalkoisia miltä ne näyttävät!

Mutta toivon, että muilla mahdollinen alanvaihto menee vähän helpommin. Olisinko tehnyt sen jos joku olisi kertonut mitä tulee tapahtumaan? En varmastikaan? Olisinko tehnyt sen yksinhuoltajana? En? Olisinko tehnyt sitä ilman "lottovoittoa"? Who knows? Mutta kaikella on aina se tarkoitus ja mun oli nyt tarkoitus saada toteuttaa oma unelmai. Kiitos siitä! Tällä hetkellä olen onnellisempi kuin koskaan. Ympärillä on ihania ihmisiä ja meillä on ihana koti. Ja saan tehdä sitä työtä mitä oikeasti täydestä sydämestäni rakastan! Kyllä se vaan kannatti! Paljon tämä on vaatinut, mutta mielellään sitä tekee kun saa tehdä mieleistä hommaa! Matkan varrella on tullut vastaan kaikenlaista yrittäjää. Sports Ladya on yritetty "huijata" minulta, mutta tätä blondia ei niin vain sumuteta. Kilpailu on myös kovaa ja välillä epäreilua. Toiset huonolla itsetunnolla varustetut ihmiset yrittävät pahaa puhumalla pönkittää omaa itsetuntoaan. Kaikkia ei voi miellyttää, ja aina löytyy joku joka ei sinusta pidä. Jos on iloinen, onnellinen ja vielä mukavan näköinenkin, se tuntuu olevan ylivoimaista joillekin. Mutta sitten on kyllä vastapainona mulle tullut niin paljon hyviä ihmisiä matkan varrella vastaan! Ihan enkeleitä! Niin kultaisia tyyppejä! Olen saanut niin paljon hyvää! Omaa linjaa vedetään vastaisuudessakin ja hyvillä fiiliksillä mennään eteenpäin!

Mitäkö neuvoja antaisin alanvaihtoa harkitseville? Ensinnäkin voin suositella sitä kaikille teille, jotka olette tyytymättömiä tämän hetkiseen tilanteeseenne! Mutta yrittäminen on yrittämistä. Sitä ei tajua ennen kuin alkaa yrittäjäksi. Palkkatyössä tulee aina se sama liksa. Ihmiset stressaavat työtä hakiessaan jos ovat työttömänä. Yrittäjänä töitä on haettava koko ajan ja joka päivä. Stressin sietokyky on oltava hyvä. Joka kuukausi ei ole taa'attua tuloa ja liikevoitto vaihtelee kuukausittain. Töitä pitää tehdä tuplasti siihen mitä toisella ollessa. Loma ei ole palkallista ja lomarahoista ei tarvitse puhuakaan! Mutta mun mielestä kaikki on sen arvoista! Pitää myös muistaa, että yrittäjän ensimmäiset vuodet ovat yleensä niitä jolloin palkkaa ei voi nostaa. Sitä ei vain tule alussa. Ehkä alussa on hyvä tehdä hommia toiselle ja kehittää omaa hommaansa samalla! Silloin ei starttirahaa voi nostaa (niin kuin en itsekään tehnyt), mutta sillä ei mielestäni ole merkitystä sillä on parempikin tehdä "yrittämistä" alkuun sivutoimisesti! Ellei sitten ole tosi hyvää "sponsoria"? Tässä asiassa huono puoli on se, että työnantaja saattaa kokea oman busineksesi uhaksi hänen toiminnalleen, ja "puurot ja vellit" menevät niin sanotusti sekaisin! Pitää miettiä mitä haluaa ja tehdä sen mukaan suunnitelmat!

2010

2013

Koskaan ei ole liian myöhäistä! Iällä ei ole merkitystä! Mä olin 33 vuotias kun tein ratkaisevat liikkeet! Jos vain keksit mitä haluat tehdä, niin uskalla tehdä se! Helppoa se ei varmasti ole mutta on lopulta sen arvoista. Me olemme täällä vain kerran ja itse olen siitä niin valtavan kiitollinen että uskalsin tehdä tämän! Kiitos kaikille teille rakkaille, jotka olette minua auttaneet ja kannustaneet! En unohda sitä koskaan!